Heidän asennoitumistaan elämään kuvaa sanonta ”Hautajaisetkin Uudessakaupungissa ovat hilpeämmät kuin häämenot Hämeessä”. Eikä Aarne Souri muodosta poikkeusta. Hänen muistelunsa ovat täynnä hauskoja yksityiskohtia ja tilannekomiikkaa. Olisiko tässä myönteisessä elämänasenteessa pitkän iän ja terveyden salaisuus?
– Voi ollakin. En minä oikein tiedä. Olen vain elänyt omaa elämääni. Kysymyksiin koskien hyvän terveyteni ja muistini salaisuutta, olen mielestäni keksinyt hyvän vastauksen: minä teeskentelen, Aarne Souri myhäilee ja varoittelee samalla pilke silmäkulmassa saattavansa vanhana miehenä välillä puhua puuta heinää.
Juristiksi työn ohessa
Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1925 Souri meni suorittamaan varusmiespalvelusta. Kun se vuonna 1927 oli loppumassa, oli päätettävä tulevaisuudesta. Ajatus yliopisto-opinnoista viehätti, mutta niihin ei ollut sillä hetkellä taloudellisia mahdollisuuksia. Joten oli löydettävä töitä.
– Sotilaskodissa lehtiä selaillessa löytyi työpaikkailmoitus, jossa Keskinäinen henkivakuutusyhtiö Suomi haki ekspeditööriä. Minut valittiin tehtävään helmikuussa 1927, Aarne Souri muistelee.
Saman vuoden joulukuussa Sourille tarjottiin toimiston esimiehen tointa. Mutta hänelle sanottiin samalla: ”Kai te ymmärrätte, että jos epäonnistutte esimiestehtävässä, ette enää voi jatkaa yrityksemme palveluksessa”.
– Se laittoi miettimään, mitäs sitten tekisin, jos menetän työpaikkani. Niinpä rupesin suunnittelemaan opiskelua työn ohella. Ainoa siihen soveltuva vaihtoeto oli juridiikka, Souri muistelee opintojensa alkua.
Ja niin alkoi syksyllä 1928 Aarne Sourin yli neljä vuotta kestänyt uurastus. Työviikko oli tuolloin kuusipäiväinen. Työnantaja ei antanut vapaata opiskeluja varten, joten luennoista oli anottava vapautusta. Kaikki illat, sunnuntait ja kesälomat kuluivat tiiviisti opintojen parissa.
– Mutta lauauntai-ilta oli rentoutumista varten. Silloin vietin aikaa ystävieni kanssa ravintolassa. Samalla taisi tulla rikottua kieltolakiakin, Souri muistelee huvittuneena.
– Oppikirjat olivat yleensä ruotsinkielisiä. Koska sukunimeni oli vielä tuolloin Sjöroos, minua luultiin ehkä ruotsinkieliseksi. Niinpä opintokirjassani lähes jokaisella sivulla on merkintä ”Befrias från åhörandet av föreläsningar”.
Souri osaa vieläkin monia opiskelu-aikaisia lainkohtia ulkoa ruotsiksi. Suomenkielisen haastattelun lomassa monet juridiset termit tulevat luontevasti ruotsiksi. Varsinkin ruotsin kielen prepositiot ovat hyvä ilmaisukeino. Esimerkiksi vuodelta 1909 oleva ”Lagen om läga av jord på landet” kuulostaa Sourin mielestä huomattavasti paremmalta kuin ”Laki maanvuokrasta maalla”.
Aarne Souri valmistui juristiksi 1932. Samaan aikaan oli Suomessa käynnistymässä toinen suuri sukunimien suomalaistamiskampanja, joka liittyi Kalevalan riemuvuoteen 1935. Edellinen oli toisen sortokauden päätyttyä Snellmanin 100-vuotisjuhlien yhteydessä vuosina 1906 ja 1907.
– Suomalaisuuden liitto ajoi voimakkaasti asiaa. Koska olin suomenkielinen, oli luontevaa ottaa suomalainen nimi. Souri nimi löytyi sattumalta. Eräs koulukaverini oli myös suomalaistamassa nimeään. Yhdessä keksimme toinen toisillemme sopivia nimiehdotuksia. Niistä sitten valitsin Sourin.
”Tehkää itse omat virheenne”
Aarne Souri ehti opiskeluaikanaan kuunnella työn ohessa vain pari professori Granfeltin luentoa. Niistä oli myöhemmin hänelle auskultoinnin yhteydessä yllättävää hyötyä.
– Muistelen Granfeltin sanoneen, että jos istuva tuomari ottaa pois kansalaisluottamuksen ja seuraavassa lauseessa päästää miehen vapaalle jalalle, hän tekee virkavirheen.
– Istuessani auskultointiaikana käräjiä, määräsin erään syytetyn suoraan vangittavaksi sekä menettämään kansalaisluottamuksensa. Kanneviskaali nosti syytteen virkavirheestä. Sen mukaan minun olisi pitänyt kirjoittaa päätökseen näkyviin, että vangitsemisen edellytykset ovat olemassa ja laittaa asianomaiset pykälät. Se oli kiireessä jäänyt tekemättä. Mutta sitten muistin tuon Granfeltin luennolla sanotun. Laitoin sen vastineeseeni ja vältyin virkavirheeltä, jonka saaminen tuohon -aikaan oli auskultoidessa melko yleistä, Aarne Souri muistelee.
Auskultointi tapahtui Jyväskylässä ja Vehmaalla. Jyväskylän kihlakunnantuomari Jalmari Leskinen perheineen on jäänyt erityisesti Sourin mieleen.
– Jalmari Leskiseltä sain hyviä neuvoja, joista yhtä olen elämässäni paljonkin noudattanut. Leskinen totesi: ”Jos teette virheitä, tehkää ne itse”. Tällä hän tarkoitti lähinnä sitä, ettei auskultanttien kannattanut kysellä neuvoa paikalla olevilta asianajajilta. Tämä saattoi johtaa jopa jääviystilanteisiin.
– Itse noudatin ohjetta palattuani käräjiltä takaisin leipätyöhöni. Yritin ratkaista asiat mahdollisimman itsenäisesti käyttämättä liikoja ulkopuolisia asiantuntijoita. Samalla toteutin oikeusohjetta ”In dubio mitius” eli epäselvissä tapauksissa heikomman puolesta, Souri kertoo.
Sota-aikana Hella Wuolijoen syyttäjänä
Souri on tehnyt koko työuransa saman vakuutusyhtiön palveluksessa. Hän eteni vähitellen vaativimpiin tehtäviin toimien pisimpään sijoitustoiminnan parissa vuodesta 1934 vuoteen 1972, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Sota-aikana vakuutusala vaihtui tilapäisesti muun muassa oikeus-upseerin tehtäviin.
– Palattuani talvisodasta, jossa toimin rintamalla vänrikkinä, lähetin vaimolleni sähkeen Sairalan asemalta: ”Terve ja naarmuton”. Tuohon aikaan sähkeen sisältö soitettiin ensin vastaanottajalle. Tiedon välittäjä luki puhelimessa tekstin kuitenkin vahingossa muodossa ”Terve ja naimaton”. Onneksi kirjeessä oli oikea sanamuoto. Mutta kyllä vaimo ensin vähän ihmetteli, Souri naureskelee.
Jatkosodan alussa Souri palveli Oulussa. Sieltä hänet komennettiin Helsinkiin oikeusupseeriksi. Rintamalla olivat kenttäoikeudet ruuhkautuneet juttujen runsauden vuoksi. Niistä osa lähetettiin Helsingissä olevien oikeusupseerien käsiteltäväksi. Yleensä jutut olivat pieniä rötöksiä kuten lomalta myöhästymisiä ja jopa viinankeittoa.
Sourin oikeusupseerinuran historiallisesti mielenkiintoisin, mutta juridisesti selkeä juttu oli Hella Wuolijokea koskevan syytteen ajaminen. Wuolijoki tuomittiin elinkautiseen vankeuteen maanpetoksesta.
– Juttu oli näytöltään hyvin selvä. Paikalla oli nuori neuvostovakooja Kerttu Nuorteva, joka sittemmin oli muuttanut mielipiteitään. Hänet oli pudotettu laskuvarjolla Wuolijoen maille Iitin Marlebäckiin vuonna 1942. Häntä ei oikeudessa kuitenkaan tarvinnut kuulla, koska Wuolijoki myönsi, että kuulustelut oli tehty oikein. Tunnustus on paras todistus. Tein työtäni ja otin asian niin kuin muutkin oikeusupseerin tehtävät, Souri toteaa ja on selvästi haluton puhumaan asiasta tämän enempää.
Virkeitä eläkepäiviä
Aarne Sourin arki sujuu Espoon kodissa omatoimisesti. Pari kertaa kuussa käy siivooja auttelemassa.
Viimeiset neljä vuotta ovat jalat rajoittaneet liikkumista. Souri joutuikin sen vuoksi luopumaan monivuotisesta tavastaan viettää talvet Kanarian saarilla. Liikkumisen rajoittuminen ja matkustelusta luopuminen tuntuvat hieman harmittavan.
Nykypäivän tapahtumia Aarne Souri seuraa edelleen tiiviisti ja ottaa kantaa asioihin. Hän on jonkin verran autellut lähipiiriään ”asevelihengessä” heidän pienemmissä juridissa pulmissaan.
– Luen suurella mielenkiinnolla Lakimies-lehden kirjoituksia. Se on tällä hetkellä tärkein väylä, jonka avulla olen yrittänyt säilyttää tuntumaa juridiikkaan, Souri kertoo.
Entisen pitkäaikaisen leipäpuunsa, vakuutusalan, kehitystä Souri on myös tarkkaan seurannut. Tilanne on Sourin mielestä muuttunut joissakin suhteissa -outoon suuntaan. Hän ei ymmärrä esimerkiksi sitä, että maan suurin henkivakuutusyhtiö päätettiin lakkauttaa. Toisaalta vakuutusyhtiöiden toimintaperiaatteisiin eivät optiot Sourin mielestä sovi.
Heti perään Souri kuitenkin keventää tuttuun tyyliinsä tunnelmaa toteamalla, että pitkä ikä on tainnut tulla hänen eläkettään maksavalle vakuutusyhtiölle kalliiksi.
JURISTIEN IKÄENNÄTYKSIÄ
Suomessa on tiettävästi elänyt neljä juristia yli 100-vuotiaaksi. Heistä Sourin lisäksi on vielä elossa Niilo Jaakkola, joka on syntynyt 5.8.1904.
Muita 100-vuotiaiksi eläneitä ovat Urho Miettinen (22.1.1888–27.9.1991) sekä Yngve Svinhufvud (24.9.1890–16.9.1991). Miettinen, joka kuoli 103,5 vuotiaana on toistaiseksi pisimpään elänyt suomalainen juristi.
Sadan vuoden iän saavutti myös ”ikuinen lainopin ylioppilas” Risto Orko (15.9.1899–29.9.2001). Hän aloitti juridiikan opinnot, mutta siirtyi sittemmin teatteri- ja elokuva-alalle.
Jos vertaa kyseisten herrojen ”juristi-ikää”, on järjestys seuraava: Miettinen 79 vuotta (yl.oikt. 1912), Svinhufvud 78 vuotta (yl.oikt. 1912), Souri 74 vuotta (yl.oikt. 1932) ja Jaakkola 71 vuotta (yl.oikt. 1936). Koska kaksi jälkimmäistä on vielä elossa voi heidän ”juristi-ikänsä” vielä kasvaa.
Pisimpään oikeustieteen tohtorina on puolestaan ollut 90-vuotias professori Inkeri Anttila, joka valmistui juristiksi 1936 ja väitteli tohtoriksi vuonna 1946.
