60 vuotta tyytyväisiä jaseniä

60 vuotta tyytyväisiä jaseniä

Vaikeuksien ja arvostelun siivittämänä kehkeytyi
Simo Zitting – suuri suomalainen ajattelija

Näin muistelee dekaani Ahti Saarenpää entistä esimiestään, suomalaisen, analyyttisen oikeustieteen uranuurtajaksi luonnehdittua professori Simo Zittingiä. Luonnehdinta sopii paitsi Zittingin tuotantoon myös hänen persoonaansa ja tapaansa ajatella.

Paperityöt houkuttelivat juristin uralle

Simo Zittingillä on lähiaikoina monta syytä juhlaan. Tulossa on 90-vuotissyntymäpäivät. Lakimiesliiton 60-vuotisjuhlat koskettavat myös häntä – liittyihän Zitting jäseneksi jo liiton perustamisvuonna 1944.

Tässäpä syytä kylliksi mennä tapaamaan Simo Zittingiä, jolla ovat lähes 90-vuotiaanakin sekä henkiset että fyysiset voimat tallella. Luonto ja perhe ovat aina olleet Simo Zittingin sydäntä lähellä. Jälkikasvun kanssa on hyvä suunnistaa kohti tulevaisuutta. Vapaa-ajan asunnolla sujuvat metsätyöt. Kainuun eräkämpille ollaan taas lähdössä tutulla porukalla. Ja kunhan lumi vain tulisi maahan, kaivetaan taas murtomaasukset esille ja lähdetään kotiovelta hiihtämään Tapiolan tutuille laduille.

Nykypäivä ja tämän päivän tapahtumien seuraaminen ovat siis voimakkaasti läsnä Simo Zittingin nykyisessä arjessa. Mutta pyydetäänpäs Zittingiä kuitenkin johdattelemaan meidät tuokioksi yli 60 vuoden päähän ja aikoihin, jolloin käynnistyi hänen tieteellinen työnsä. Samoihin aikoihinhan Lakimiesliiton perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Menneet tulevatkin helposti mieleen nimien ja päivämäärien sekä jopa sodanaikaisten joukko-osastojen numeroiden tarkkuudella.

Kouluaikana Simo Zitting oli ajatellut tulevaksi työkseen joko metsänhoitajan, maanmittarin tai juristin ammattia. Valinta ei ollut helppo. Mutta sitten tuli sattuma avuksi, kuten yleensä elämässä käy.

– Saatuani valkoisen lakin vuonna 1935 kiirehdin heti Viipuriin asepalvelusta suorittamaan Sorvalin kasarmille. Viipurin aikana eräänä varhaiskevään saunailtana sakean lumipyryn seurauksena jouduin vähissä vaatteissa lapioimaan valtavia lumimääriä ja siitä seurasi jonkinlainen noidannuoli ja matka sairastuvalle. Jouduin jonkin aikaa odottelemaan toipumista. Silloin tuli mieleeni sekin, että papereiden kanssa voisi olla parempi touhuta ja aloin suunnitella lainopillisia opintoja, Simo Zitting muistelee hieman huvittuneena juristin uran valintaa.

Sodan melskeet ja opiskelu vuorottelivat

Niin sitten tapahtuikin. Ja 4.6.1941 Simo Zitting sai ylemmän oikeustutkinnon suoritetuksi. Heti sen jälkeen hän sai maatalousministeriön asutusasiain osastolta toimen, mutta seuraavana päivänä myös liikekannallepanoa koskevan kortin. Tämä aiheutti sen, että siirtyminen ministeriöön toteutui vasta syksyllä 1944. Mutta sillä välin ehdittiin tehdä silloisen mittapuun mukaan harvinainen opintomatkakin.

Professori Honkasalolla oli paljon kansainvälisiä yhteyksiä. Professori Anjal oli kutsunut kolme suomalaista lainopin opiskelijaa stipendiaateiksi Unkariin kesäksi 1941. Honkasalon mieleen oli jäänyt suullisesta tentistä ollut kolmikko ja ehdotti matkaa heille. Matkaan Unkariin lähtivätkin Toivo Koskenmies eli Forssin Topi, Kalevi Nyyssönen ja Simo Zitting. Opintomatka sujui hyvin ja huolettomasti, vaikka toisen maailmansodan pilvet jo nousivat taivaalle.

Unkarin matkan loppupuolella Saksa aloitti hyökkäystään Puolaan. Paluu Suomeen sujui epävarmoissa merkeissä keskellä sotaan valmistuvaa Eurooppaa Saksan ja Baltian maiden kautta. Perille Suomeen kuitenkin päästiin onnellisesti. Ja kotimaassa Simo Zitting joutuikin suoraan rintamalle.

Ja yllättävää kyllä sodan melskeissäkin Simo Zittingin tiedemiehen ura sai alkusysäyksen hänen sitä silloin itsekään oikein tajuamatta. Keväällä 1943 professori Veli Merikoski oli pannut merkille, että sota saattaisi loppua piankin eikä välttämättä Suomelle myönteisesti. Siitä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli ajateltava sekä isänmaan, sen toivojen ja jopa juridiikan tulevaisuutta. Niinpä hän Äänislinnassa kokosi ympärilleen noin parikymmentä juristiupseeria ja ryhtyi pitämään heille väitöskirjakerhoa.

– Kokoontumispaikaksi Merikoski sai Äänislinnasta ns. Kauppahuoneen tilat, jossa hän piti meille esityksiä. Mieleen on erityisesti jääneet Merikosken sanat väitöskirjan tekemisestä. Merikosken mukaan kukaan ei ole niin yksin kuin väitöskirjan tekijä. Työtä ja sen kulkua pystyy seuraamaan vain väitöskirjan tekijä itse.

Sodan loppuvaiheessa syksyllä 1944 kutsuttiin Simo Zitting rintamalta hoitamaan virkaansa maatalousministeriöön tehtävänään siirtoväen maanhankinta-asiat. Samoihin aikoihin toimi Veikko Vennamo maatalousministeriössä pika-asutuksen yleissihteerinä. Eli Zittingin sanoin hän meni ”Vennamolle töihin”. Näissä tehtävissä Simo Zitting joutui jo pohtimaan omistamiseen liittyviä asioita.

– Talvella 1945 liikkui juristipiireissä huhu, että valtio oli päättänyt palkata muutaman assistentin Helsingin yliopistoon. Tuolloin aloitin siviilioikeuden assistenttina ja jäinkin yliopistouralle. Väitöskirjan tekeminen alkoi samantien, Zitting muistelee.

Soutamista vastavirtaan

Ja loppu onkin oikeustieteen historiaa. Väitöskirja ”Omistajan-vaihdoksesta silmällä pitäen erityisesti lainhuudatuksen vaikutuksia” syntyi vuonna 1951. Mutta Simo Zittingin sittemmin osaksi vakiintunutta oikeustiedettä omaksutut ajatukset olivat siihen aikaan todella uraauurtavia, eikä niitä välttämättä heti hyväksytty ja ymmärretty. Myöhemmin on todettu, että 1950-luvun alussa Zitting joutui soutamaan tieteen vastavirtaan.

– Siinä voipi olla perää, toteaa Zitting tähän ajatukseen. Ja siihenpä Zittingin kommentit hänen tutkimustensa saamasta sekä myönteisestä että kriittisestä palautteesta jäävät.

Omaan rauhalliseen ja lakoniseen tapaansa hän toteaa kuitenkin: – Kritiikkiä on kahdenlaista. Toisesta ei kannata välittää. Ja toisesta on syytä ottaa opikseen.

Tivaamallakaan ei saa enempää irti. Viesti on selvä. Simo Zitting on tehnyt työnsä, muiden asia on arvioida ja kommentoida sitä. Ja niin onkin järkevää tehdä ja kääntyä muutaman kollegan ja julkaistujen mielipiteiden puoleen. Niitä koituikin melkoinen määrä. Ne on tiivistetty tämän artikkelin oheen oman otsikon alle.

Sen sijaan kysymykset koskien oman tieteellisen ajattelun innoittajia saavat vastakaikua. Alkuaikoina suuntaa Zittingin tutkimustavalle ovat antaneet Alf Ross ja Frank Vinding-Kruse. Monet hedelmälliset keskustelut filosofiasta on käyty myös George von Wrightin kanssa. Kun puhe siirtyy oppilaaseen ja sittemmin tutkijatoveriin Aulis Aarnioon ilme kirkastuu. Sieltä suunnalta tulevat mielipiteet – kriittisetkin –ovat selvästi ollut hyödyllistä ja hedelmällistä.

Viimeiset tieteelliset tutkimukset Simo Zitting on julkaissut 1980-luvun lopussa. Mutta niin vireä Zitting vielä on, että on pakko kysyä onko kynä vielä ollut käytössä. Vastahakoisesti hän myöntää, että on pöytälaatikkoon on tullut kirjoiteltua. Kyselyt kirjoitusten luonteesta ja sisällöstä Simo Zitting kuitenkin sivuuttaa ystävällisesti hymyilemällä. Mietityttämään vaan jää, mitähän niissä monissa, käsikirjoituksia sisältävissä mapeissa oikein mahtaakaan olla? Se saattaa selvitä sitten 100-vuotishaastattelussa kymmenen vuoden kuluttua. Tästähän jo leikkimielellä sovittiin.

Jäseneksi ”yhdistysten yhdistykseen”

Mutta palataanpa vielä vuoteen 1944. Simo Zitting oli siis kutsuttu rintamalta ”Vennamolle töihin”, josta hän siirtyi piakkoin yliopistolle sinne jäädäkseen. Samoihin aikoihin sodasta palanneet nuoret juristit puuhasivat Suomen Lakimiesliiton perustamista. Historiikin mukaan aktiivisuus uutta liittoa kohtaan kumpusi monelta eri taholta.

Nuoret Lakimiehet ry oli kiinnostut etenkin edunvalvonnasta. Nuori juristikunta oli kokenut palkkauksen vinoutumat, ammattiin sijoittumisen vaikeudet ja suurten opintovelkojen mukanaan tuomat ongelmat. Toisaalta hävitty sota ja epävarmuus isänmaan tulevaisuudesta painoivat siviiliin palaavien mieliä. Varsinkin yliopistopiireissä virisi hyvinkin ihanteellinen tarve luoda ehyt ja itseensä luottava lakimieskunta antamaan voimaa ja jäntevyyttä lakien oikeamieliselle soveltamiselle ja tämän kautta tukea rauhalliselle yhteiskuntakehitykselle. Tämän vuoksi keskeiselle paikoille pyrittiin rekrytoimaan mahdollisimman arvovaltaisia henkilöitä. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiinkin yliopiston kansleriksi vuonna 1944 nimitetty Antti Tulenheimo, joka oli toiminut mm pääministerinä ja maaherrana. Käytännössä liiton alkuaikojen toiminnassa hyvin merkittävä henkilö oli valtio-opin professori Kaarlo Kaira.

Koska liitosta kaavailtiin ”yhdistysten yhdistystä” koottiin perustamiskokoukseen seitsemän jo olemassa olevan yhdistyksen edustajat. Näiden piiristä värvättiin myös henkilöjäsenet. Lakimiesliiton perustamiskokouksessa Suomalaista Lakimiesyhdistystä edustivat Kaarlo, Kaira, Veli Merikoski ja Niilo Mannio. Merikoski myös oli aktiivisesti mukana liiton sääntöjen laatimisessa. Suomalaisesta Lakimiesyhdistyksestä oli tullut Simo Zittingin luonteva ”aatteellinen koti” hänen juristiksi valmistuttuaan. Niinpä tuntuu näin jälkeenpäin katsottuna luontevalta, että nuori Simo Zitting osui henkilöjäseniä metsästävien silmiin. Hän oli nuori rintamalta palannut juristi, töissä yliopistolla ja Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen jäsen. Veli Merikoskihan oli tuttu jo Äänislinnan ”väitöskirjakerhon” tiimoilta.

Simo Zitting tunnustaa kuitenkin rehellisesti, ettei ollut itse mitenkään aktiivisesti ja innolla perustamassa liittoa, vaan tavallaan ajautui jäseneksi. Hän muistelee miten tiedekunnassa etenkin ”julkishallinnon miehet” puuhasivat aktiivisesti uutta järjestöä. Eikä Simo Zitting ollut ainoa henkilöjäsen, jolle liitto sen alkuaikoina jäi etäiseksi. Veli Merikoski näet totesi ensimmäisillä Lakimiespäivillä vuonna 1945 pitämässään esitelmässä, että eräs Lakimiesliiton perusongelmista oli sen heikko kontakti jäsenistöön. Koska Suomen Lakimiesliitto oli yhdistysten muodostama yhdistys, sen liittokokouksiin osallistuivat vain jäsenyhdistysten valitsemat edustajat. Näin ollen liitolla oli kosketus jäsenyhdistysten jäseniin eli käytännössä sen henkilöjäseniin vain Lakimiespäivillä. Tästä syystä Lakimiesliiton jäsenyhdistyksen alkuaikoina järjestivät vuosikokouksensa lakimiespäivien yhteyteen.

Lakimiesliiton järjestämät ensimmäiset Lakimiespäivät vuonna 1945 olivat lakimieskunnan todellinen suurkatselmus ja voimannäyttö. Niihin osallistui lähes 500 lakimiestä eli noin 20% Suomen lakimieskunnasta. Heidän joukossaan myös Simo Zitting vaimoineen.

60 vuotta kestäneen jäsenyyden aikana Simo Zitting on osallistunut Lakimiesliiton toimintaan eri tavoin. Lakimiesliiton koulutuskeskus on ollut luonteva tapa professorille ja tutkijalle jakaa oppejaan lakimieskunnalle. Lakimiespäivät ja etenkin Pohjoismaiset lakimieskokoukset ovat olleet tärkeitä tilaisuuksia. Etenkin jälkimmäisillä on ollut mahdollisuus solmia ja ylläpitää tutkijalle tärkeitä kansainvälisiä kontakteja. Simo Zittingin aktiivinen panos järjestötoimintaan on suuntautunut Lakimiesliiton järjestöistä suurimpaan eli Suomalaiseen Lakimiesyhdistykseen. Sen toimintaan hän on osallistunut monin eri tavoin. Yhdistyksen puheenjohtajana Zitting toimi 1970-luvulla Suomalainen Lakimiesyhdistys on tieteellisenä järjestönä ollut luonteva jatke ja kanava tutkijan työlle.

Mutta aikaansaava tutkija ei saa liikaa hajoittaa itseään. Tämä nousee useasti esille Simo Zittingin kanssa keskustellessa. Kysyntää eri alojen järjestö- ja asiantuntijatyöhön on vuosien varrella selvästi ollut. Mutta näistä puuhista on ollut tarpeen vetäytyä, jotta jäisi aikaa olennaiselle.

Elina Rimpin mukaan Lakimiesliitto on vastavalmistuneen uusi luonteva verkosto

Näin tutkimusten mukaan, mutta kysytäänpäs asiaa asianomaiselta itseltään. Tätä haastattelua tehtäessä oikeustieteen ylioppilas Elina Rimppi kokee seisovansa tienhaarassa. Takana ovat koulu ja opiskelu. Maturiteettikoe on läpäisty. Haastattelupäivänä oli tutkielmasta tehtävä seminaariesitelmä juuri pidetty. Tulokset tulisivat muutaman päivän päästä. Harjoittelujakso asianajotoimisto Hannes Snellmanilla jatkuisi vuoden vaihteeseen. Muutakin työkokemusta on opiskelun ohella kertynyt. Juristin ura ei kuitenkaan ollut alusta saakka itsestään selvä.

– Mietin pitkään, että ryhtyisin huilistiksi ja vaihtoehto oli mielessäni useita vuosia lukion alkuvuosille asti. Totuus oli kuitenkin se, etten ollut tarpeeksi ahkera harjoittelija enkä välttämättä tarpeeksi lahjakaskaan ja ajattelin, ettei minusta välttämättä tulisi soolohuilistia enkä rivimuusikoksi tai opettajaksi haluaisi.

– Koulussa olin aina menestynyt hyvin, ja siispä vaihtoehtoina olivat juristin ja ekonomin tehtävät. Juristin tutkinto vaikutti mielenkiintoisemmalta ja koska tiedekuntaan oli vaikea päästä, päätin että sinne hakeminen olisi tarpeeksi haasteellista. Halusin onnistua pääsykokeissa ajattelematta sen suuremmin, mikä juridiikassa itse asiassa kiinnosti. Nyt silloinen valinta tuntuu oikealta. Huilun soittoa voi aina harrastaa, Elina kertoilee uravalinnastaan. Huilistina hän on toiminut mm Bomban juhlaviikoilla.

– Olen 26 vuotta aina tähdännyt johonkin. Ensin koulu piti suorittaa kunnialla loppuun. Sitten pyrittiin opiskelemaan. Sen jälkeen oli tähtäimessä tenttien suorittamiseen yksi kerrallaan ja päätepisteenä valmistuminen. Entäpä sen jälkeen? Nyt kaikki nämä tähtäimessäni olevat asiat on saavutettu, en olekaan ihan varma mitä haluaisin jatkossa tehdä. Työtä toki, mutta mitä?, Elina toteaa miettiväisenä. Ja paljastaa pienen empimisen jälkeen pitkäaikaisen haaveensa. Diplomaatin ura kiinnostaisi. Mutta onko siihen mahdollisuuksia ja vastaisiko työ lopultakaan odotuksia?

Mutta yhdestä asiasta Elina tuntuu olevan täysin varma. Heti valmistuttuaan hän liittyy jäseneksi Suomen Lakimiesliittoon. Tai pikemminkin hän kokee jatkavansa opiskeluaikana automaattisesti alkanutta jäsenyyttään.

Ja kun Elina luettelee järjestäytymisen etuja, voisi siltä istumalta palkata hänet ammattiyhdistykseen jäsenten värvääjäksi, niin vakuuttavalta hän kuulostaa. Paljastettakoon kuitenkin heti alkuun, että Elina ei ole ihan puolueeton puheissaan. Hän on nimittäin toiminut Lakimiesliitossa osa-aikaisena opiskelijasihteerinä. Toisaalta se on antanut hänelle ”sisäpiirin tietoa” liitosta ja sen tarjoamista eduista.

Rusinat pullasta vai aatteen paloa?

Tutkimusten mukaan on yksilöllinen suhtautuminen ay-jäsenyyteen yhä yleisempää. Se pelkistyy useilla nuorilla yleisten hyötyjen ja kustannusten välisiksi laskelmiksi. Jäsenmaksua verrataan siitä saatuihin konkreettisiin hyötyihin, joita ovat esimerkiksi työttömyysturva, työehtosopimusten noudattaminen ja työnvälityspalvelut.

Tällainen asenne on Elinallekin tuttu. Monet joutuvat taloudellistenkin paineiden sanelemana tarkasti laskemaan mihin rahansa laittavat, eikä ammattiyhdistyksen jäsenmaksu ole välttämättä listalla ensimmäisenä. Mutta itsekkääseenkin ajatteluun hän on törmännyt.

– Monet haluavat itselleen pienellä rahalla mahdollisimman ison hyödyn. Tällä hetkellä näyttää puuttuvan aatteellista tai ideologista paloa, jonka avulla voitaisiin rakentaa yhdessä jotain, Elina tuumii hyvin mietteliäänä.

Toki monet vastavalmistuneet ovat liittyneet Lakimiesliittoon Elinankin tuttavapiiristä, mutta tämä on tapahtunut ikään kuin jatkumona opiskelijajäsenyydelle. Valmistuminen tuo mukanaan monta epävarmuustekijää, mutta liiton jäsenyys varmistaisi tiettyjen asioiden pysyvyyden. Elinakin kokee, että Lakimiesliittoon liittyminen takaisi tiettyjen asioiden jatkuvuuden. Lakimiesuutiset tulisi edelleenkin ja vanhoihin opiskelijajärjestöaktiiveihin säilyisi yhteys varmemmin.

Jälkimmäinen asia tuntuu olevan Elinalle tärkeä, sillä hän on kertaalleen jo kokenut, miltä tutun ystäväverkon hajoaminen merkitsee. Elina kuuluu näet ns. Vaasan opiskelijoihin. Vaasassa opintojen alettua syntyi nopeasti tiivis yhteishenki oman kurssin opiskelijoiden kesken. Pieni yllätys oli, että opintojen siirryttyä Helsinkiin tämä tiivis joukko väkisinkin hajaantui. Tällöin Elina havaitsi, että ainejärjestö Justuksen piirissä aktiivisesti toimineiden kesken tämä yhteys säilyi paremmin. Ainejärjestön myötä aukeni tie myös opiskelijasihteeriksi Lakimiesliittoon. Tätä kautta syntyi kontakteja muilla paikkakunnilla oikeustiedettä opiskeleviin. Yhteydet näihin verkostoihin säilyvät Elinan mielestä parhaiten liittymällä Lakimiesliittoon ja toimimalla siellä aktiivisesti.

Toisaalta Elina jaksaa kuulua niihin, jotka uskovat järjestövoimaan. Viime aikaiset työnantajajärjestöjen voimakkaat tupovastaiset asenteet ovat tuoneet esiin sen, miten turvaton yksittäinen työntekijä on voimakkaan työnantajaverkoston rinnalla.

– Toisaalta koen saaneeni opiskeluaikana vastikkeettomasti Lakimiesliitosta monia etuja. Nyt olisi aika maksaa jäsenmaksun muodossa tätä ”velkaa” takaisin, Elina Rimppi toteaa hyvin vilpittömän tuntuisesti.

Lehden mennessä painoon selvisi, että Elina Rimppi on saanut juristinpaperit 22.10.2004 pidetyssä publiikissa. Onnea!