90-vuotias Inkeri Anttila ollut Juristina 70 vuotta ja tohtorina 60 vuotta

Aktiivisen työnteon Inkeri Anttila lopetti 70-vuotiaana vuonna 1986, jolloin hän luopui Helsingin kriminaalipoliittisen instituutin johtajan tehtävistä. Senkin jälkeen Anttila toimi vielä rikoslain uudistamisprojektin varapuheenjohtajana vuoteen 1997.

Ansiokas elämäntyö on palkittu moneen kertaan. Kunniatohtorin hattuja on kolme ja kunniajäsenyyksiä lukuisissa eri järjestöissä. Kunniamerkkejä ja muita palkintoja on pitkä rivi. Seitsemäs Inkeri Anttila -luento järjestettiin tänä syksynä. Kaikki tämä ja lukuisia muita saavutuksia on luettavissa ansioluetteloista ja juhlakirjoista.

Mutta miten tämä kaikki oli mahdollista aikana, jolloin Suomessa oli hyvin vähän naisjuristeja eikä heistä yksikään ollut vielä väitellyt tohtoriksi. Annetaanpa Inkeri Anttilan kertoa taipaleestaan Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi oikeustieteen tohtoriksi.

Haastattelun alkaessa Inkeri Anttilan töölöläiskodissa kahvipöytä on valmiiksi kauniisti katettu ruokasaliin. Huolitellusta emännästä ja kodista ei lainkaan huomaa, että olisi juuri eletty suuren putkiremontin keskellä. Rikosoikeuden tämän päivän ongelmista ja oman, 90-vuotiaan elämän vaiheista puhuminen sekä lämpöpattereiden tarkistus huoltomiehen kanssa sujuvat sulassa sovussa rinnakkain.

Kun seuraa sivusta 90-vuotiaan Inkeri Anttilan tämän päivän arkea, ei ihmettele lainkaan, miten hän aikanaan on saanut yhdistettyä opiskelun, viiden hengen perheen, tieteellisen työskentelyn, professorin työn ja arkipäivän pyörittämisen. Niin järjestelmällisesti ja helponoloisesti sujuu tänäkin päivänä erilaisten asioiden toimittaminen limittäin ja yhtäaikaa.

Hyvä tukiverkosto

Inkeri Anttilan elämästä puhuttaessa hän tuon tuostakin mainitsee, että ”elämässäni on ollut kolme tärkeää miestä, jotka ovat merkittävästi vaikuttaneet saavutuksiini”.

Nämä Inkeri Anttilan elämään kannustavasti vaikuttaneet miehet ovat hänen isänsä asianajaja Veini Metsämies, aviomies Sulo Anttila sekä professori Brynolf Honkasalo.

Isä Veini Metsämies oli suorittanut kaksi akateemista tutkintoa. Hän oli sekä filosofian maisteri että varatuomari ja asianajaja.

– Kun olin perheen ainoa lapsi, vietin paljon aikaa vanhempieni seurassa. Isäni keskusteli usein kanssani myös asianajajan työhön liittyvistä kysymyksistä. Näin tulivat juridiset asiat tutuiksi jo kouluaikana, Inkeri Anttila muistelee uravalintaansa.

Toisaalta asianajaja-isällä oli myönteisiä kokemuksia naisista juristeina. Tuohon aikaan Helsingissä toimi asianajajana Agnes Lundell, joka oli Suomen ensimmäinen naisjuristi. Inkeri Anttila muistelee isänsä todenneen Agnes Lundellista, että hyvin hän ajaa asioita.

Inkeri Anttila pääsi ylioppilaaksi jo 16-vuotiaana vuonna 1933. Samoihin aikoihin hän myös tapasi tulevan miehensä. Metsämiehen perhe vieraili usein Satalinnan parantolassa, jossa isän veli oli ylilääkärinä. Inkeri Anttilaa kahdeksan vuotta vanhempi lääketieteen kandidaatti Sulo Anttila oli töissä samassa sairaalassa. Kihlaus solmittiin vuonna 1934 ja naimisiin mentiin jo samana vuonna.

Sulo Anttila valitsi elämäntyökseen keuhkosairauksien hoidon. Tämä merkitsi tuohon aikaan työntekoa maaseutuparantoloissa. Kannattaisiko tuossa tilanteessa ylipäätään jatkaa opintoja? Silloin astui kuvaan Inkeri Anttilan elämän kolmas tärkeä mies, professori Brynolf Honkasalo.

Honkasalo on omissa muistelmissaan kertonut, että Inkeri Anttila oli ”toisen lukukauden alussa ehtinyt jo aineiden kirjoittamiseen, kun hän eräänä aamuna vihkoa minulle tuodessaan kirkkain silmin selitti, että aikoi lopettaa opiskelun tai suorittaa korkeintaan alemman oikeustutkinnon. Syyksi hän sanoi, että oli päättänyt mennä naimisiin. Koetin parhaani mukaan selittää, ettei kihlauksen enempää kuin avioliitonkaan tarvinnut olla esteenä hänen opintojensa jatkamiselle, jotka olivat sujuneet erinomaisesti.”

Inkeri Anttila muistelee Honkasalon edenneen taivuttelussaan hyvin diplomaattisesti. Hän kehotti ainakin kirjoittamaan aineet, kun ne eivät vanhenisi. Ja niin tuli samalla jatkettua opintoja.

Sulo Anttila sai ensimmäisen työpaikan Kangasalta. Niinpä nuorelle aviovaimolle tuli kiire valmistua, jotta voisi muuttaa pysyvästi aviomiehen luokse. Ylemmän oikeustutkinnon hän suorittikin jo jouluna 1936 ja seuraavana keväänä hän valmistui lakitieteen kandidaatiksi, joka nykyisin vastaa oikeustieteen lisensiaattia.

Väitöskirjan tekoa sodan jaloissa ja evakkomatkoilla

Ja sitten alkoi Anttilan perheen kymmenvuotinen maaseutukierros, jolloin perhe asui kaikkiaan kolmessa suuressa parantolassa. Vuosiin 1936–1946 mahtui uskomattoman paljon. Kolmen lapsen syntymä Veini 1938, Liisa 1939 ja Mirja 1944. Rakkaan isän kuolema vuonna 1944. Kaksi sotaa sekä niihin liittyen lähtö viisi kertaa evakkoon Joutsenossa sijainneesta kodista.

Kun parantoloiden lähellä ei ollut juristille sopivaa työtä, oli käräjien istuminen ainoa vaihtoehto. Sota-ajan ankaruus tuli vastaan kuitenkin jo ensimmäisenä työpäivänä. Imatran tuomiokunnan arkistoon oli käveltävä 8 kilometriä 32 asteen pakkasessa ja iltapäivällä sama matka takaisin kotiin.

Varatuomarin titteli oli saavutettu vuonna 1942, mutta työtä ei ollut tarjolla kodin läheltä. Tarvittiin siis ”etätyötä”. Siihen soveltui hyvin väitöskirjan teko. Se merkitsi kolmen ja puolen vuoden matkustamista Helsingin ja Joutsenon välillä joka toinen viikko. Tällöin Inkeri Anttila kävi sekä rikosoikeuden seminaareissa että eduskunnan kirjastossa. Sieltä haettiin aina uusia kirjoja niin paljon kuin kerralla jaksoi kantaa. Opintomatka ulkomaille oli mahdoton ajatus sota-aikana.

Inkeri Anttila on hieman leikkisästi todennut, että tutkimustyötä tekevän naisen on parasta avioitua lääkärin kanssa. Hän saa silloin miehen, joka tekee aina työtä eikä välitä seurapiirielämästä ja joka osaa tarpeen tullen hoitaa lapset. Miestään hän kiittelee myös siitä, ettei tämä kertaakaan maininnut olevansa ainoa, joka toi rahat perheen elatukseen.

Inkeri Anttilan äiti joutui lähtemään pommitusten uhkaamasta Helsingistä ja asui pitkiä aikoja tyttärensä luona hoitaen tämän lapsia. Inkeri Anttila sai keskittyä väitöskirjan tekoon. Mutta ei Anttiloidenkaan koti ollut turvassa sodan melskeiltä. He asuivat vain 12 kilometriä talvisodan rajasta. Kesällä 1944 perhe lähti viidennen kerran evakkoon.

Matkalle sai ottaa mukaan sen verran, kuin jaksoi kantaa. Inkeri Anttilalla oli pärekorissa neljän kuukauden ikäinen tytär ja väitöskirjan osia tungettuna muiden tavaroiden joukkoon. Perhe pääsi kuitenkin palaamaan Suomen puolelle jääneeseen kotiinsa. Inkeri Anttila viimeisteli väitöskirjansa noin puolessatoista vuodessa.

Inkerin Anttilan väitöskirjatyö oli nimeltään ”Loukatun suostumus oikeudenvastaisuuden poistavana perusteena”. Sen poikkeuksellisuutta osoittaa oikeustieteen tohtori Ari-Matti Nuutilan tekemä arvio: ”Joskus väitöskirjat herättävät keskustelua heti julkaisemisensa jälkeen, mutta eivät enää myöhemmin. Joskus väitöskirjan todellinen ja kestävä arvo on oivallettavissa vasta vuosikymmeniä sen ilmestymisen jälkeen. Osasta väitöskirjoja ei keskustella niin väittelemisen aikaan kuin sen jälkeenkään. Anttilan väitöskirja kuuluu mielestäni keskimmäiseen ryhmään.”

INKERI ANTTILASTA SANOTTUA

– Kun Inkeri Metsämies, myöhemmin Anttila, vuonna 1916 syntyi, olivat hänen kummeinaan kaikki hyvät haltiat. Akateemisia tutkintoja arvostavien ja paljon oppia saaneiden vanhempien ainoana lapsena kehittyi hänestä eräs niitä armoitettuja, joita elämässä joskus tapaa. Heiltä näyttää kaikki sujuvan helposti ja kevyesti ja he onnistuvat kaikessa mihin ryhtyvät. Ja kertoessaan itsestään he puhuvat saavutuksistaan kuin ne olisi asiallisia, arkisia juttuja, jotka ovat kenen tahansa saavutettavissa. Kuitenkin he saavat suunnattomasti aikaan.

Varatuomari Anneli Winter-Mäkinen

– Jos Inkeri Anttilaa pitäisi kuvata kahdella sanalla ne olisivat: Inkeri Anttila (…….) Hänen omille mielipiteilleen ja puheenvuoroilleen on ominaista nopeus, analyyttisyys ja selkeys. Kun vielä elämyksenä muistaa, kuinka keskustelujen lomassa Inkeri saattaa siirtyä pianon ääreen ja heläyttää kauniilla, ilmeisen koulitullakin äänellä laulun, on tavoittanut atmosfäärin, joka ei pahemmin poikkea ´kultuuriseurapiirisalonkien´ ilmastosta. Vain yksi varaus on paikallaan: Inkerin ympärillä ei viihdy seurapiiritärkeily, salongissakaan.
FM Pertti Hallikainen

– Elegantti, vaaleanvihreään kävelypukuun ja samanväriseen hattuun pukeutunut nainen kulkee sateisella Aleksanterin kadulla vihreän sateenvarjon suojassa, hame keveästi keinahdellen. Oli 60-luvun alku, jolloin vielä sai olla elegantti, jos osasi. Tunsin naisen lehtikuvista ja kerroin tuttavalleni, että siinä meni rikosokeuden professori Inkeri Anttila. Tämä ei ollut uskoakseen, sillä naisprofessorit olivat siihen aikaan vielä suurempi harvinaisuus kuin nyt, ja eleganttia ja naisellista oli vaikea kuvitella.
FM Seija Tiisala

– Aikaisemmin alkaneilla luennoillaan professori Reino Ellilä kertoi toistuvasti vääristä kannanotoista, joita oli esittänyt ´eräs naispuolinen oikeustieteen professori´, tarkoittaen Inkeri Anttilaa, Se herätti opiskelijoiden mielenkiinnon Inkeri Anttilaa ja hänen luentojaan kohtaan. Lakitietojen pänttäämisen oheen Inkeri Anttila luennoista tuli virkistävä tapahtuma. Hän oli inspiroiva professori, jolla oli -uudenlainen näkemys rikollisuuteen ja yhteiskuntaan. Meistä opiskeljoista alkoi tuntua, että emme taida ollakaan pelkkiä juristeja. Ainakin ylitsemme kävi humaani tuulahdus.
Varatuomari Varpu Lahti

– Vasta valmistuneelle 20-vuotiaalle oikeustieteen kandidaatille johdatti tutustuminen kunnioitettuun rikosoikeuden ja kriminologian professoriin lähtemättömäm elämyksen. Esimies osoittautui välittömäksi ja huumorintajuiseksi seuraihmiseksi, jolla on eri alojen, maiden ja ikäryhmien ihmisiä edustava laaja ystävä- ja tuttavapiiri. Nuorena assistenttina opin pian tuntemaan professorini paitsi normaali viran hoidon välityksellä, Pohjoismaisen Kesäakatemian aktiivisena toimihenkilönä, sihteerinsä työtä ohjaavana komitean puheenjohtajana ja rikosoikeuden harrastajille tarkoitettujen illanistujaisten (”yötyöryhmien”) vieraanvaraisena järjestäjänä.
Professori Raimo Lahti

– Oi, hän oli hurja, aivan uskomaton, rohkea, mitään pelkäämätön ja hän onnistui aina kaikessa.
Varatuomari Helvi Sipilä

Inkeri Anttilan mukaan kriminaalipolitiikassa tarvitaan edelleen
MALTILLISIA RANGAISTUKSIA JA POHJOISMAISTA YHTEISTYÖTÄ

Porthaniassa on syyskuussa 2006 menossa muuttojuhla, jonne on kutsuttu myös tiedekunnan aiempaa henkilökuntaa. Itseoikeutettuna kunniavieraana on professori Inkeri Anttila. Hänen ympärilleen ovat kertyneet kaikki nykyiset rikosoikeuden professorit Pekka Koskinen, Martti Majanen ja Raimo Lahti. Eikä keskustelun kuluessa suinkaan pelkästään muistella menneitä. Siinä puidaan tämän päivän ajankohtaisia rikosoikeudellisia kysymyksiä. Onhan Inkeri Anttila edelleen vakituinen vieras rikosoikeuden seminaareissa sekä seuraa tiiviisti rikosoikeuden keskustelua ja kirjoittelua.

Tästä nouseekin ajatus jatkaa keskustelua myös Lakimiesuutisten palstoilla Inkeri Anttilan 90-vuotishaastattelun yhteydessä. Tilaisuuteen mukaan lupautuu myös professori Raimo Lahti. Keskustelun aiheeksi valitaan vankiluvut ja niiden kehitys sekä pohjoismainen yhteistyö.

Vankiluvun nousu ei saa jatkua

Paria päivää ennen haastattelua on julkaistu uudet vankiluvut, jotka osoittavat pitkästä aikaa hienoista laskua. Tämä saa molemmat professorit toteamaan, että vihdoinkin ollaan menossa taas oikeaan suuntaan.

Suomessa vankiloiden yliasutuksen luomat ongelmat ovat olleet arkipäivää lähes koko itsenäisyyden ajan. Inkeri Anttila muistelee, kuinka vangit pelasivat 1940-luvulla korttia siitä, kuka sai nukkua sängyssä. Kestämätön tilanne vaati järjestelmällisiä toimenpiteitä. Kolmessa vuosikymmenessä vankiluku saatiinkin putoamaan vajaaseen puoleen. Kun vielä 1970-luvulla Suomen vankiluku oli läntisen Euroopan korkein, oli määrä laskenut 1990-luvun puolivälissä EU:n alimmalle tasolle.

Tähän tarvittiin monia keinoja. Eräs liikkeelle paneva voima oli oikeusminiseri Inkeri Anttilan panos virkamieshallituksessa vuonna 1975. Ministeriksi tullessaan Inkeri Anttila tiesi, ettei virkamieshallitus olisi kovin pitkäikäinen. Aluksi presidentti Kekkonen oli puhunut vain muutamasta viikosta. Toimikautta kestikin lähes puoli vuotta 13.6.–30.11.1975 välisen ajan. Tuona aikana Anttila ehti vauhdittaa merkittäviä kriminaalipoliittisia uudistuksia.

– Onneksi tunsin hyvin oikeusministeriön silloisen lainvalmistelutilanteen ja tiesin siten, että siellä oli miltei valmiina huomattavia rikosoikeudellisia uudistushankkeita. Virkamiehet antoivat auliisti apuaan ja niin saimme hallituksen esityksiksi asti ehdollisia tuomioita, ehdonalaista vapauttamista ja rattijuopumusta koskevat -uudistukset.

Inkeri Anttila kannattaa kaikkia rangaistuksia, jotka voidaan suorittaa vapaudessa vankilan ulkopuolella. Siellä voidaan tehdä samat kuntouttavat toimenpiteet kuin vankilassakin, mutta ilman vankilan haittoja.

Mutta 1990-luvun loppupuolella vankiluvut alkoivat taas huomattavasti kasvaa. Vuonna 2005 vankiloissa oli noin 1400 vankia enemmän kuin runsaat viisi vuotta aikaisemmin.

– Tällä hetkellä tunnutaan jälleen uskottavan rangaistusten korottamiseen ja sen ennalta ehkäisevään vaikutukseen. Ankarimmilla rangaistuksilla saattaa olla lyhytaikainen estävä vaikutus. Mutta korotettuihin rangaistuksiin totutaan pian. Ja sitten niitä pitäisi taas korottaa. Tämä ei ole järkevä eikä kestävä linja, Inkeri Anttila toteaa- painokkaasti.

– Rikoksen uhrin näkökulmasta ankarat rangaistukset eivät välttämättä ole järkeviä. Jos rikoksentekijä joutuu vankilaan, hänen mahdollisuutensa maksaa vahingonkorvauksia ovat huonot. Sen sijaan rangaistuskäytäntöä tulisi kehittää sellaiseksi, että asianomistajan mahdollisuudet saada korvausta kärsimästään vahingosta paranisivat.

– Ajatusmallia, jonka mukaan ankarat rangaistukset olisivat ratkaisu rikollisuuteen, vaivaa näköharha. Kriminaalipolitiikkaa ei voida suunnitella siltä pohjalta, että juuri ankarat rangaistukset vähentäisivät parhaiten rikollisuuden määrää. Luulotellaan myös, että vankila ei maksa mitään!

Tämän sanottuaan muutoin niin rauhallinen Inkeri Anttila suorastaan kiihtyy. Samalla hän ottaa esille Raimo Lahden juhlakirjan ja siinä julkaistun Tapio Lappi-Seppälän kirjoituksen Rangaistuskäytännön hinta.

– Lappi-Seppälä on tässä artikkelissaan osoittanut selvin laskelmin, mikä on eri rangaistusmuotojen hinta. Päättävien henkilöiden tulisi hyvin tarkkaan lukea nämä luvut. Esimerkiksi vankilavuoden hinta on yli 40.000 €, kun vastaava yhdyskuntapalveluvuosi on 10.000 €. Vankiluvun vähentämisellä säästyneillä varoilla voitaisiin kehittää muita rangaistusmuotoja kuten nuorisorangaistuksen valtakunnallistamista tai sopimushoitoa, jotka nyt ovat jääneet rahapulan vuoksi toteuttamatta.

Pohjoismaista yhteistyötä ei saa päästää rapautumaan

Sekä Inkeri Anttila että Raimo Lahti ovat toimineet aktiivisesti pohjoismaisessa yhteistyössä. Pohjoismaiden kriminologinen yhteistyöneuvosto toimii ministeriöiden virallisena yhteistyöelimenä. Inkeri Anttila oli sen jäsen neuvoston perustamisvuodesta 1961 vuoteen 1983 saakka. Samana vuonna jäseneksi tuli professori Raimo Lahti ollen jäsenenä vuoteen 2000 saakka.

Näin ollen ei ole ihmeteltävää, että pohjoismaisesta yhteistyöstä puhuttaessa molemmat professorit ovat asioista hyvinkin yksimielisiä.

Pohjoismaat ovat pieniä samanlaisia maita, joissa on perinteisesti ollut samankaltainen kriminaalipolitiikka. Se voidaan kiteyttää lyhyesti toteamukseen: hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäminen ja vahvistaminen on parasta kriminaalipolitiikkaa.

Pohjoismaiden välinen yhteistyö on ollut hyvää ja tuloksekasta. Pohjoismaiden samankaltaisuudessa on sekin hyvä puoli, että keskustelu on ollut aika avointa. Myös omien maiden uudistussuunnitelmia uskalletaan arvostella. Pohjoismaissa ei olla yhtä auktoriteettiuskoisia kuin joissakin muissa Euroopan maissa.

Pienet maat eivät pysty yksin pitämään puoliaan. Yhteistyössä voimme puolustaa yhteisiä hyväksi koettuja arvoja. Pohjoismaisen kriminaalipolitiikan luonteeseen on kuulunut myös vakaa kehitys. Impulssiratkaisujen tekeminen ei ole sille tyypillistä.

– Vaikka olemme EU:n jäseniä, emme saisi unohtaa yhteistä pohjoismaista kriminaalipolitiikkaa. Pohjoismainen yhteistyö saattaa kuitenkin olla lähitulevaisuudessa vaarassa. Näyttäisi siltä, että henkiset voimavarat menevät EU-yhteistyöhön eikä niitä enää riitä ylläpitämään Pohjoismaista yhteistyötä. Tämä kehitys ei saisi jatkua. Tiiviillä yhteistyöllä Pohjoismaat voisivat yhdessä vaikuttaa EU:n sisällä. Pohjoismaista, 1950-luvulta jatkunutta yhteistyötä ei saa päästää rapautumaan, Inkeri Anttila varoittelee.

Teksti: Ritva Juntunen