Asianajotoimeksianto poikkeaa monessa kohdassa muista toimeksiannoista. Sen olennainen idea on, että päämies päättää mihin pyritään, asianajaja päättää miten. Asianajaja ei ole toimeksiantoa suorittaessaan päämiehen johdon ja valvonnan alainen. Ulkonaisesti sen ilmaisee asianajajan eikä päämiehen allekirjoitus kirjelmässä.
Päämiehen ja asianajajan keskustelussa selvitetään faktoja, jotta asianajaja voi muodostaa kuvan mistä on kysymys. Keskustelun ja asiakirjoihin perehtymisen pohjalta asianajajassa muodostuu käsitys, miten asiaa on ajettava (oikea tai virheellinen käsitys). Siitäkin tulee päämiehen kanssa puhutuksi. Ei se hyödytöntä ole, minunkin ammattiurallani siitä on kahdesti ollut apua.
Mutta se käytäntö on selvästi lisääntynyt, että asianajajat miten-kysymyksissä noudattavat päämiehen tahtoa, vaikka oma käsitys on toinen. Olen kuullut asianajajan oikeussalissa väittävän, että asia on näin ja väliajalla toteavan, että se on niin.
Saman postinkantopiirin poikina pohdimme usein liiton sihteerin Matti Ylöstalon kanssa asianajajan tehtävää. Häntä kimmastutti amerikkalainen tapa: voidaan sopia faktoista! Samalla kannalla oli edeltäjänsä Bruno A. Salmiala suuremmalla paatoksella.
Onko fakta juu, ei vai vaarinhousut, eli juridiikan kielellä mikä kanta todisteisiin otetaan, sen päättää asianajaja. Jos hän tässä noudattaa päämiehen kantaa, hän ei ole asianajaja. Renki ei ole asianajaja. Sitä paitsi päämies usein juuri sen tähden häviää jutun.
