Asianajaja lähtee joskus puolustamaan syytettyä, vaikka mitään ei ole tehtävissä.
Omat kokemukseni rikosjutuista päättyvät 1970-luvulle. Lähdettiin puolustajaksi rattijuoppousjuttuun, vaikka veren alkoholi oli niin korkea, että tuomio varmasti tuli ja vaikka tuomio silloin oli taksa: kolme kuukautta. Näitä toimeksiantoja kutsuttiin ”yhdessä häpeämiseksi”.
Mikäpä siinä, jos muistettiin, että sellaisesta tietenkään ei voi laskuttaa. Miltä kuulostaisi lasku: ”Hävetty kanssanne, sata euroa.”
Itse en näitä juttuja ottanut. Milloin jutussa ei muutoin ajamista ollut, mutta johonkin näkökohtaan oli syytä kiinnittää huomiota, laadin kirjelmän ja annoin asiakkaalle: ”Lukekaa tämä tuomioistuimessa, tai jos ette ole lukumiehiä, antakaa puheenjohtajalle, hän lukee.”
Sama pätee siviilijuttuihin. Kantajan asianajajan on osattava sanoa päämiehelle, että jutulla ei ole menestymisen mahdollisuuksia. Vaikka kanteen peruste olisi oikeakin ”jos näyttöä puuttuu, nurin menee”, niin kuin professori Tauno Tirkkosen lause kuului. On väärä asenne: ”Päämiehellä on oikeus saada tuomioistuimen vahvistus sille, että hänellä ei ole vaatimaansa oikeutta”, niin kuin olen joskus kuullut asianajajan sanovan.
Vastaajan asianajajan on opeteltava ulkoa Englannin siviiliprosessioikeuden oppikirjan Odgersin ohje: ”Älä kiistä kaikkea. Se aiheuttaa turhia kustannuksia. Myönnä kaikki minkä voit. Mutta kun kiistät, kiistä hyvin ja selvästi.”
Ja kun vastine on saatu, ja siitä käy selville uusia faktoja tai näkökohtia, kantajan pitää osata muuttaa kannetta tai esittää vaihtoehtoinen vaatimus. Jos pyrkimys on Tampereelle ja huomaa astuneensa Turun junaan, on paras vaihtaa junaa jo Pasilassa. Tai poistua junasta Pasilassa ja säästää päämiehen kustannuksia ja omaa turhaa työtä.
