Due diligence on tullut asianajoon. Mitä nuo sanat tarkoittavat ja merkitsevät?
Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on helppo: due diligence tarkoittaa asianmukaista huolellisuutta. Vaan mitä se merkitsee? Siihen vastaamiseen tarvitaan pitempi resiitti.
Muutama suomalainen advokaatti lähti 1980-luvulla Amerikkaan taitojaan täydentämään. He oppivat siellä due diligencen. Samaan aikaan amerikkalaiset ja heitä jäljitellen toimivat isot yritykset enenevästi etabloituivat tähän karuun isänmaahamme, ja heidänkin työkalupakissaan oli due diligence. Se lähti leviämään, koska se oli hienoa (lue: ulkomailta).
Due diligence on anglosaksisen oikeusjärjestyksen osa. Suomen lakiin se ei kuulu, eikä istu.
Ystäväni, veljeni, asianajaja, laamanni Kullervo Kemppinen totesi usein, että virkamiehistöön on suuriruhtinaanmaan ajalta jäänyt melko määrä tarpeettomien asioitten tarkastajia. Ja sitten noudettiin Amerikasta tämä uusi tarpeettomien asioitten tarkastajien laji, due diligencen tekijät.
Due diligenceä käytetään liikeyritysten kaupoissa. Asiakas kerran pyysi tuota paperia, todeten, että ei sillä merkitystä ole, mutta kun firma on ulkomaisessa omistuksessa, se pitää tehdä: ”Todelliset riskit eivät siten selviä, niiden arviointi perustuu minun harkintaani.” Soitin puhelimella ostettavan firman toimitusjohtajalle, joka sanoi: ”Ei kai tässä sen kummempia riskejä ole kuin muillakaan.” Allekirjoitin paperin.
En siitä laskuttanut. Yritän säilyttää harkintakykyisen miehen maineen.
