Otsikko on Paolo Giordanon tänä vuonna suomennetun erinomaisen romaanin nimi. Suosittelen kirjan lukemista lämpimästi.
Nimi tuli tahtomatta mieleeni ollessani Korjaamossa katsomassa Savyon Liebrechtin näytelmää "Hannah ja rakkaus". Giordanon kirjalla ja näytelmällä ei sinänsä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Tai ehkä on: näytelmän päähenkilöt vaikuttavat pohjimmiltaan yksinäisiltä, eräällä tavalla alkuluvuilta, mikä tuskin on muuta kuin minun mielikuvitukseni aikaansaannosta.
Näytelmä on julkaistu 2009 ja se kuvaa Hannah Arendtin ja hänen opettajansa Martin Heideggerin rakkaustarinaa. Hannah oli tarinan alkaessa 18-vuotias opiskelija, Heidegger professori ja kuuluisa filosofi. Ristiriitoja oli alusta lähtien riittämiin: statusero, ikäero, kun Heidegger oli lähempänä neljääkymmentä, naimisissa ja kahden pojan isä. Ja ennen kaikkea se, että Hannah oli juutalainen ja Heidegger antisemitisti, natsipuolueen jäsen ja eräs sen pääideologi eikä piilotellut näkemyksiään edes rakkaussuhteen aikana. Hän tosin erosi puolueesta jo 1934, siis ennen kuin Hitlerin ura kohosi korkeimmilleen. Yliopiston rehtorina hän kuitenkin ehti vaatia yliopistolla natsitervehdystä ja erottaa juutalaiset professorit ja ylioppilaat. Hannah puolestaan pääsi juuri ja juuri pakoon Saksasta ja muutti Yhdysvaltoihin. Hänestäkin tuli sittemmin professori ja maailmankuulu filosofi. Parin vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen he kohtasivat vielä elämänsä loppuvaiheessa Freiburgissa, jossa Hannah oli virkamatkalla.
Mikä saattoi pitää kahta näin erilaista ihmistä yhdessä? Nuoren Hannahin rakastumisen voi vielä ymmärtää; nuori helposti palvoo itseään vanhempaa, ihanteeksi nostamaansa henkilöä, tässä tapauksessa nimekästä opettajaansa. Mutta yksin siitä ei voinut olla kysymys. Suhdehan kesti ystävyytenä senkin jälkeen, kun Hannahin oma status oli vähintään yhtä merkittävä. Näytelmässä Heidegger ei esiinny kovin sankarillisena. Natsi-Saksan romahdettua Heideggeria kiellettiin muun muassa jatkamasta opetustoimintaansa eikä professorimme suinkaan pohdi tai analysoi ideologiaansa tai tekojaan. Hän säälii itseään ja vetoaa siihen, että hän oli vain käskynalainen. Hän ei voinut muuta kuin totella. No, näytelmä on tietysti vain näytelmä.
Suomalainen rasismi ei ole lähelläkään Saksan juutalaisvainoja. Se on sittenkin – onneksi – vain iljettävien puheiden ja joidenkin yksittäisten tekojen tasolla. Ainakin toistaiseksi. Mutta onko itse asiassa kysymys muusta kuin aste-erosta? Eikö ole pelättävissä, että samat puhujat valtaan mahdollisesti päästyään ryhtyvät sanoista tekoihin, vaikkapa karkottamaan epätoivottuja ihmisiä Ahvenanmaalle, niin kuin eräs kansanedustaja (!) on jo ehtinyt ehdottaa? Vaikka se olisi melko lievä syrjäyttämiskeino, se on kuitenkin moraalin, lain ja perustuslain vastainen, eivätkä åålantilaisetkaan varmasti ottaisi sitä riemuhuudoin vastaan. Sekä sanat että teot kumpuavat samoista lähtökohdista, tietämättömyydestä, ennakkoluuloista, pelosta ja vihasta.
Mitä voimme tehdä estääksemme tällaisten asenteiden syntymisen? Joulu on hyvää aikaa miettiä tällaisia kysymyksiä.
