Vietän ammatillisesti jo varsin rauhaisaa elämää. Valitsen asiakkaani (se on aina ollut etuoikeuteni). Mutta ammattini on turmellut minut ja yöuneni. Lähes jokainen yö edelleen olen mitä merkillisimmässä oikeudenkäynnissä mukana. Ja pahinta on se, että aamulla en tiedä, minne laskun lähettäisin.
Näinpäs lisäksi vastikään kovin runebergiläisenkin unen. Se johtui varmaan siitä, että minulla on Sveriges Rikes Lag. Paksu kirja kuin mikäkin. No, unessa olin maaherrana Kuopiossa, kun virastoon tuli itse pääkenraali uhaten vaikka millä, mutta minäpä nojasin tuohon lakikirjaan ja sanoin: “Laki, laki ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää!” Ja äijä lähti. Heikäläisten kauluslaatoille ei ilta-aurinko tee hyvää.
Mutta miten uni jatkuikaan! Ehdin jo iloita pelästyksestä kalvenneille viraston kirjureille, että hyvin kävi, kun sisälle silloin pelmahti mummoparvi. Parvi taajeni ja se laajeni, enkä voinut muuta kuin huokaista: “Te voiton saitte, teill´ on valta nyt!” Ja Sveriges Rikes Lag lensi takkaan ja paloi poroksi.
Aamulla heräsin, iloitsin paitsi heräämisestä (siitäkin on opittava iloitsemaan), myös siitä, että kesä vihdoin koitti. Ja Sveriges Rikes Lag on ehjänä hyllyssäni. Kaikki olikin ollut vain pahaa unta. Ehkä asiat sittenkin ovat kuten opintojen alusta lähtien olen ymmärtänyt. Lakeja on noudatettava. Oikeuden lainvoimaista päätöstä on myös noudatettava, ellei päätöstä kumota ylimääräisellä muutoksenhaulla tai armahduksella.
Aloin järjestellä vanhempieni sota-ajan kirjeenvaihtoa, minkä äitini oli huostaani uskonut. Jokainen kirje oli avattu 20.10.1939 annetun asetuksen 348 nojalla. Sotasensuuri. Krigscensuren. Yhdenkään kirjeen sisältöön ei ollut puututtu, mutta ajatus siitä, että sivulliset olivat noita kirjeitä availleet, tuntui ikävältä. Joskin silloiset olosuhteet huomioon ottaen hyväksyttävältä.
En haluaisi, että rauhanajan oloissa kirjeenvaihtoni avattaisiin. Vaikkapa vain sisällön sähköpostittamisen nimissä. Sitä juttua en ymmärrä. En edes sitä, että joku postivirkailija tarkoin suljetussa huoneessa, vaikkapa pimeässä, tunnustelisi kirjeitten sisältöä käsikopelolla. Voiko itse paistamani ja sukulaiselle lähettämäni suklaapiparit skannata? Kyllä tavallisen kirjepostin täytyy pysyä edelleen turvallisimpana tapana lähettää luottamuksellista tietoa. Tai vaikka pipareita.
Epäilen koko postin suunnitelmaa ja miksi en epäilisi. Olenhan, kuten alussa totesin, ammattini turmelema mies. Epäilen kaikessa laittomuutta ja hämärää, alistumista tiedotusvälineitten ja kadun paineeseen. Joka paikassa hiippailee huijareita ja varkaita. Mitä enemmän ikää tulee ja mitä syvempään ammattini turmelus minuun syöpyy, sen katalammaksi käy maailma. Ja ei ihme: olenhan työssäni nähnyt pääasiassa vain nurjan puolen maailmanmenosta.
Ammatin turmelema. Déformation professionelle. Ranskalainen ajatus. Kun tekee tiettyä työtä tarpeeksi kauan, se alkaa vaikuttaa luonteeseen. Havaintojeni mukaan myös uniin. Ken härjillä kyntää se härjistä puhuu. Mutta nyt minun on lopetettava. Kellarista kuuluu kolinaa ja rapinaa, täytyy käydä tarkistamassa, sillä minusta tuntuu, että siellä on taas varkaita. Hillopurkit ovat kummasti huvenneet.
