Kassandra-teatteri esitti keväällä muun muassa Helsingissä Sofokleen näytelmän "Antigone". Vaikka näytelmä on kaksi ja puoli tuhatta vuotta vanha, se on yllättävän ajankohtainen. Tai ei edes yllättävän, vaan yhä tai aina. Kysymyshän on yksilön ja yhteiskunnan välisestä ristiriidasta, yksityisen ihmisen liikkumatilasta yhteiskunnassa, ja sen joutuu jokainen sukupolvi, ellei jokainen ihminen, ratkaisemaan aina kohdastaan. Lopullista vastausta ei ole. Näytelmän ohjasi Ritva Siikala ja oivaltava uusi suomennos on Kirsti Simonsuuren.
Antigone on Theeban hallitsijan Oidipuksen tytär. Oidipuksen kuoltua vallan on ottanut Antigonen eno, Kreon. Kaupunki on riitainen; Antigonen veljet Eteokles ja Polyneikes ajautuvat eri puolille. Syntyneessä taistelussa molemmat kaatuvat. Kreonin puolella taistellut Eteokles saa sotasankarin hautajaiset, mutta Kreon kieltää hautaamasta vihollistaistelijaksi katsomansa Polyneikeen. Antigone haluaa kuitenkin haudata myös tämän veljensä, ja siitä rikoksesta hänet tuomitaan kuolemaan.
Siinä yhteiskunnassa Kreonin käsky oli laki. Nykyaikaisen lukijan, juristinkin, on helppo asettua Antigonen puolelle. Hänen rikoksensa – tuskin edes käyttäisimme tätä sanaa – on syvästi inhimillinen eikä hän loukkaa sillä ketään – paitsi Kreonin, toisin sanoen valtion mahtia. Mutta riittäisikö meiltä myötätuntoa, jos teko olisikin jokin muu, vähemmän inhimillisiä tunteita koskettava? Esimerkiksi vaaliavustusten pimeä vastaanottaminen?
Asia ei muutenkaan ole aivan yksinkertainen. Jokainen meistä on monin tavoin sidottu yhteiskuntaan ja siitä riippuvainen. Mutta yhteiskunta hajoaa, jos jokainen noudattaa vain oman omantuntonsa käskyjä, omaa moraaliaan, välittämättä yhteiskunnan normistosta. Toisaalta laki tai sen nojalla tehdyt päätökset eivät aina vastaa lain alaisten käsityksiä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Laki voi olla vanhentunut tai sen sovellutukset epäoikeudenmukaisia. Ihmisillä täytyy olla mahdollisuus reagoida kokemiinsa vääryyksiin.
"Antigonessa" on kysymys kansalaistottelemattomuuden ydinongelmista. Minkälaisissa asioissa ja koska on alistuttava ja noudatettava yhteiskunnassa voimassa olevia normeja, koska ja miten niitä voidaan tai jopa täytyy uhmata? Nykyaikaisessa demokratiassa on onneksi muitakin keinoja kuin säännösten avoin rikkominen: on muutoksenhakumahdollisuuksia, on vaalit, on mielipiteenvapaus, painovapaus ja uusi mahtitekijä, nettikirjoittelu. Kuolemanrangaistustakaan ei meillä enää ole.
Näinä populistisen retoriikan kulta-aikoina ei kansan mielipidettä saa tietenkään
ainakaan ääneen kritisoida. Kaikki muut, paitsi kansa, keitä siihen sitten kuuluukin, ovat väärässä. Mutta sittenkin on olemassa se, tietenkin häviävän pieni, mahdollisuus, että kansa on joskus väärässä, että se ei tiedä kaikkia tosiasioita tai näkee vain jonkin toimenpiteen välittömät seuraukset, mutta ei sen pitemmälle. Tällaiset taidot kuuluvat sen sijaan hyvän poliitikon ammattitaitoon.
Sitä paitsi kansan mielipide voi muuttuakin, jopa ihan lyhyellä varoitusajalla. Ainakin Isossa Kirjassa kerrotaan tällaista tapahtuneen.
