Mistä moinen kysymys? Onhan lakimiesten palkka yleisesti ottaen kohtuullisen hyvällä tasolla ja asema työmarkkinoilla on edelleen vankka, vaikka työttömyysaste on viime vuosina hiukan noussut. Eikö tämä kerro siitä, että koulutuksen tarjoaja on onnistunut kouluttamaan osaavia juristeja?
Aloituspaikkojen lisääntyessä ja yliopistojen valtionrahoituksen kiristyessä ei voida luottaa siihen, että asianlaita säilyisi tällaisena myös tulevaisuudessa. On myös pohdittava, miten suomalainen lakimies asemoi itsensä kovenevan kilpailun globaaleilla työmarkkinoilla. Lienee selvää, ettei hän voi pitkän päälle nojautua institutionaalisiin ja poliitikoista riippuvaisiin markkinoille pääsyn esteisiin. Pikemminkin tällaisia esteitä ollaan viime vuosina Suomessa valtionhallinnossa purettu, ja samaan aikaan yhä useampi meistä työllistyy yksityiselle sektorille julkishallinnon sijaan.
Selviääkö lakimies muutoksen pyörteissä?
Teknologinen kehitys ja globalisaatio myllertävät rakenteita ja kansainvälisiä suhteita, ja suuret ajattelijat hokevat puheissaan, että muutoksesta on tullut ainoa asia, joka on pysyvää. Tulevaisuudessa ketterimmät ja uudistumiskykyisimmät työntekijät vetävät pisimmän korren lisääntyvässä tiedon tulvassa ja tiedon, tekniikan ja sääntelyn muutostahdin nopeutuessa. Ennen samaa lakia sovellettiin jopa satoja vuosia pienin muutoksin, kun nykyään niin kansallisen kuin kansainvälisenkin normitulvan myötä sääntely muuttuu jopa muutamien vuosien välein. Kiinnostavia ratkaisuja yhteiskunnan ja talousyksikköjen kohtaamiin ongelmiin tulee lisääntyvässä määrin toiselta ja kolmannelta sektorilta eli esimerkiksi voittoa tavoittelevilta yrityksiltä ja yleishyödyllisiltä kansalaisjärjestöiltä. Opitut ratkaisumallit ja päntätty tieto vanhenevat auttamattoman nopeasti.
Mitä taitoja juristi tarvitsee?
Olennaista on pikemminkin kyky analysoida tietoa kuin se, että sitä on yksilöllä valtavan paljon. Minkälaisia taitoja esimerkiksi suomalaisella hallintotieteilijällä, kauppatieteilijällä, valtiotieteilijällä ja oikeustieteilijällä siis on oltava, jotta he löytäisivät paikkansa työmarkkinoilla ja resurssit allokoituisivat tehokkaasti koko kansantalouden tasolla?
Tällaista keskustelua ei tällä haavaa suomalaisen oikeustieteellisen tiedeyhteisön parissa käydä suurella antaumuksella. Sitä toki pohditaan, mitkä oikeudenalat ovat nousevia ja minkä alojen painoarvo laskussa, ja hyvä niin. Keskustelu koulutuksen sisällöstä ja laadusta tiivistyy kuitenkin usein voivotteluksi pienryhmäopetuksen vähyydestä ja kinasteluksi siitä, kuka saa kursseja uudistettaessa yli jääneet pari opintopistettä: kauppaoikeus vai finanssioikeus, rikos- vai prosessioikeus.
Mitä juristin pitää osata 2030?
Miten maamme lakimieskoulutuksen niukkoja resursseja voidaan hyödyntää tehokkaammin tulevaisuudessa osaamistason nostamiseksi ja ylläpitämiseksi? Pitää lähteä liikkeelle kysynnästä eli siitä, mitä osaamista juristeilta tarvitaan tulevaisuudessa. Emme voi piiloutua lakikirjapinojen taakse maailmassa, jossa kilpailu ei ole enää yhden miehen toimistojen välistä vaan rajat ylittävää. On juostava kovaa, jotta pysyisi edes paikoillaan. Tieto ei asu enää kirjastossa, vaan tiedeyhteisön on mentävä sinne, missä uudet avaukset ja kekseliäimmät oikeudelliset ratkaisut tehdään.
Tiedekuntien on etsittävä uusia rajapintoja yksityisen ja julkisen sekä kolmannen sektorin kanssa uuden osaamisen ja osaamistarpeiden tunnistamiseksi. Tiedeyhteisön roolia on kehitettävä yhä vahvemmin perustutkinto-opetuksen rinnalla täydennyskoulutuksen suuntaan, jossa yliopistot yhteistyössä yksityisen sektorin kanssa voivat tukea asiantuntijuuden kehittymisessä ja ylläpitämisessä koko työuran ajan. Tämä edistäisi yliopistojen yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen tehtävän toteutumista ja vahvistaisi edellytyksiä yksityisen rahoituksen hankkimiseen.
Tulevaisuuden osaamistarpeiden tunnistamiseksi tiedekuntien on syytä kutsua säännölliseen vuorovaikutukseen paljon vastavalmistuneita ja opintojensa loppuvaiheessa olevia palkkaavia tahoja. Näiden työnantajien HR-asioista vastaavilla on mahdollisuus arvioida eri vahvuuksia ja puutteita vastavalmistuneiden tiedoissa ja taidoissa.
Useissa teknillisen ja kaupallisen alan tiedekunnissa tällainen sidosryhmäyhteistyö on jo arkipäivää. Muun muassa opetusministeriö tekee omaa pitkäjänteistä tulevaisuuden osaamistarpeiden ennakointiaan kansallisella tasolla. Ylhäältä tulevien syötteiden kerääminen ei kuitenkaan riitä, vaan pitää mennä myös ruohonjuuritasolle ja kuunnella, miten metsä huutoon vastaa.
Mistä kannustimia relevanssin lisäämiseen?
Meidän opiskelijoiden on vaadittava opetukselta enemmän, mutta niin on myös opettajien meiltä opiskelijoilta. Ei lisää pykälien kahlaamista ja säädösmateriaalin pänttäämistä, vaan enemmän itsenäistä ajattelua, kirjoittamista, ryhmätöitä ja yrittäjämäistä projektihallintaotetta. Koulutuksen työelämärelevanssi ei ole yksittäisiä kursseja, jotka on ristitty käytännön taidoiksi, vaan sen kuuluu olla eräs alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon kaiken opetuksen läpäisevistä periaatteista ja toimintatavoista.
Kun aloituspaikkojen määriä korkeakoulujen eri tutkinto-ohjelmissa pitäisi tarkastella työelämän tarpeiden mukaan, samoin on tarkasteltava myös opetuksen sisältöä. Jos todetaan, ettei rahoituksen, osaamisen ja johdon puutteellisuuden vuoksi ole rahkeita toteuttaa opetusta työelämän vaatimukset tiiviimmin huomioiden, on terävöitettävä kannustimia opetus- ja tutkimushenkilökunnalle ja tiedekunnille. Tämä edellyttää muun muassa yliopistojen sisäisten rahanjakomallien selkeyttämistä niissä, joissa se on jäänyt puolitiehen: opetus- ja tutkimushenkilökunnan kompensaatioiden sekä johtamisjärjestelmän ja johdon rekrytointiprosessien tarkastelua. Opintojen työelämärelevanssi ja tieteen tekeminen eivät ole ristiriidassa, onhan oikeudellisten ongelmien ratkaiseminen tutkimista, tulkitsemista, uuden tiedon rakentamista. Siten myös oppimisen pitäisi olla tutkimalla oppimista.
Lopulta tulevaisuuden työelämän osaamistarpeiden huomioinnin ja ennakoinnin vaikeus johtunee kuitenkin yliopistojen ja yhteiskunnan ohuesta vuorovaikutuksesta. Sitä on vahvistettava kaikin tavoin. Sen paremmin tiede kuin koulutuskaan ei voi syntyä ja voida hyvin tutkijankammiossa, vaan sen on jatkuvasti saatava uusia ärsykkeitä tosimaailman ilmiöistä – eikä pelkästään oikeudellisista sellaisista.
Teksti: Antti Kähkönen
Kirjoittaja on Lakimiesliiton yksityissektorin valiokunnan opiskelijajäsen, oik.yo.
