Ajelin sateisena ja pimeänä syysiltana valtatiellä, jolla oli juuri uudistettu pinnoite. Tämä tarkoitti sitä, että valkoista reunaviivaa ei vielä ollut maalattu. Samoin täryraidat reunassa ja keskiviivalla puuttuivat. Vähän aikaisemmin nämä molemmat olivat olemassa. Tiellä oli sadan kilometrin nopeusrajoitus eikä tuolla osuudella ollut katuvaloja.
Ajaminen tuolla pimeällä tiellä oli todella hankalaa. Nopeus piti pudottaa paljon alle sallitun. Hirvivaarakin oli paikoitellen uhkaamassa. Varmasti kuljettajan iälläkin oli oma osuutensa, vaikka mitään näköongelmia ei olekaan.
Vasta tässä tilanteessa tajusin, jälleen kerran, kuinka pidämme tiettyjä asioita niin liikenteessä kuin yleisemminkin elämässä ikään kuin itsestäänselvyyksinä. Emme osaa niitä arvostaa, ennen kuin niitä ei yhtäkkiä olekaan.
Samanlaisia itsestäänselvyyksiä on elämä pullollaan. Ajatellaan vaikkapa muutamien vuosikymmenien takaista työmarkkinatilannetta. Esimerkiksi 1970-luvulla lähes kaikille oli aina tarjolla työtä heti valmistumisen jälkeen koulutustasosta riippumatta. Työ oli luonteeltaan pysyvää eikä mitään tämän päivän pätkätyötä. Kun esimerkiksi poliisin perustutkinto oli suoritettu, oli vapaita paikkoja aina ainakin Helsingissä. Jos opiskelit työn ohessa vaikkapa oikeustieteitä, oli kohta valmistumisesi jälkeen tarjolla juristin töitä. Ensin olit ehkä sijaisena, mutta jonkin ajan kuluttua vakinaisessa virassa. Tilanne oli jotenkin niin automaattinen, että sitä ei tullut edes ajatelleeksi sen enempää.
Erityisesti tältä osin maailma on muuttunut melkoisesti. Viime vuosina myös monet poliisikoulutuksen saaneet ovat joutuneet pettymään työnsaannissa.
Vaikka koulutustarvetta pyritään ennakoimaan, todellisuus onkin aivan toinen kolmen vuoden kuluttua, kun koulutus on suoritettu.
Vaikka tilanteet ovat muuttuneet monessa kohden huonompaan suuntaan, on täällä Suomessa todella paljon asioita, joista pitäisi muistaa olla kiitollinen, kuten yleinen turvallisuustilanne, erinomaiset kouluttautumismahdollisuudet ja kaikesta huolimatta varsin toimiva terveydenhoito.
Millä me ihmiset vähän viisastuisimme? Miten oppisimme arvostamaan sitä, mitä meillä on, vaikka kaikki ei olisi aivan toiveidemme mukaista? Ettei tulisi suurta pettymystä sitten, kun terveys alkaa järkkyä, rakkaus haihtua tai kunnianhimoiset urasuunnitelmat ajavat kiville. Siinäpä kysymys!
