Ohi meni mahdolllisuuteni perustaa yritys toiminimellä Asianajotoimisto Huippujuristi. Vuoden alusta lukien olen nimittäin ollut Suomen Asianajajaliiton vaikutuspiirissä vain siltä osin, kuin liittomme harjoittaa valvontaa ja kurinpitoa. Eli olen nyt asianajaja – eläkkeellä.
Voisin kirjoittaa muistelmat. Avata arkistot. Vaan ei, asianajajana vien muistot asiakkaistani mukanani hamaan hautaan. Ellen tule hulluksi, mikä on epätodennäköistä, sillä tuskin tulemisesta on enää kysymys. Kukaan asiakkaani ei ole tähänkään asti löytänyt itseään pakinoistani tai muista kirjoituksistani eikä tule löytämään. Jos näen vanhan asiakkaani kadulla, en tervehdi häntä, ellei hän itse tervehdi ensin. Kukaan asiakas ei mielellään muistele vuosien tai vuosikymmenten takaista oikeudenkäyntiään. Mieluiten he pyyhkivät sen täysin mielestään. Kuin ikävän peräpukamaleikkauksen.
Vaan minkäpä asiakas voi sille, mistä lehdet kirjoittavat. Asianajaja esitellään usein asiakkaittensa kautta: hän avusti sitä ja sitä silloin ja silloin. Näin etenkin, jos taustalla on ollut kohua herättänyt juttu. Mahtaa olla uhrin tai uhrien omaisista mieltä ylentävää lukea, kuinka jonkun murhamiehen oikeusavustaja tällä tavoin nostetaan tapetille. Murhamies nimettynä ja nimi lihavoituna. Konnista tulee, jos ei sankareita, niin väärällä tavalla osa kunniallisen asianajajan kunniakasta uraa.
Eli se siitä asiakasrekisteristäni, mikä on ollut huolella lukkojen, salasanojen ja palomuurien takana. Nappulaa painamalla ja hakukoneitten avulla muistutetaan menneistä tapahtumista, jos ne vain suinkin on lehdissä joskus kerrottu. Muistutetaan tekijöitä itseäänkin, vaikka ovat jo rikoksensa sovittaneet. Tietosuojavaltuutettu voisi miettiä tuota hakukone-asiakasrekisteriä omalta suunnaltaan. Jään mietiskelemään lehtimiesten etiikkaa. Miten asianajajan entiset asiakkaat ja vastapuolet voivat päätyä lehteen, vaikka heillä ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä jonkin nyt puitavan jutun kanssa?
Muistokirjoituksessanikin nämä asiakkaani varmaan mainitaan. Paino ei ole mahdollisten ansioitteni puolella. Ei harrastuksissanikaan. Ei mainita läheisistäni muuta kuin, että kaipaamaan jäivät syytteistä vapautetut epäillyt, joista mainittakoon henkilöt X, Y ja Z. Tärkeintä on muistuttaa, että toimin sen ja sen avustajana silloin ja silloin.
Olen kuitenkin ymmärtänyt mainonnan arvon. Ja ymmärtänyt sen, että huippujuristin nimen saadakseen on töhrittävä urallaan kunnolla. Huippujuristi teki sitä ja teki tätä! Jos toimistoni nimi olisi ollut Asianajotoimisto Huippujuristi, niin hakukoneilla moni olisi löytänyt tahtomattaan tiensä toimistoni kotisivuille.
Huippujuristi-nimike olisi toimistoni kohdalla perusteltu. Sillä olen harrastanut vuorikiipeilyä. Päässyt huipulle. On kuvakin, kun istun Tirolissa vuoren huipulla 1972. Sinne mennessäni istuin ensin vaimoni kanssa puolimatkan krouvissa nauttien hyvää Lapio-olutta (Spatenbräu München) muutaman tuopillisen ja sitten leveilin, että en kyllä enää kikkarateitä kiertele ylös mennessämme, vaan menen tuosta noin, gerade auf, rinnettä suoraan ylös – ja menin. Huipulle. Olin huippujuristi!
