Kjell Westö on taitava ja arvostettu suomenruotsalainen kirjailija. Hänen teoksensa Leijat Helsingin yllä sisältää perhetarinan ohella sellaista Helsingin Munkinseudun ajan- ja miljöökuvausta, jonka myötä paikkakuntalainen kokee palaavansa jo unohtuneeseen menneisyyteensä. Kun kirjailija tuntuu välillä sortuneen laukalle, tosikkomainen lukija saattaa kysyä, onko moista voinut täällä tapahtua. Romaaneja ei kuitenkaan kirjoiteta henkilöistä, joille ei koskaan tapahdu mitään.
Missä kuljimme kerran on erään Helsingin ruotsinsuomalaisen sukupolven kuvaus, jossa yhtenä kulminaatiopisteenä ovat kapinakevään 1918 tapahtumat ja niiden heijastumat modernisoituvan Helsingin sykkeeseen. Mukana on myös oikeudellista ulottuvuutta vuoden 1918 tapahtumista sekä kuolemantuottamukseen johtaneen rattijuopumuksen tuomistuinkäsittelystä. Rattijuopumus painetaan villaisella, kun näyttöä ei löydy.
Westön uusin teos Kangastus 38 jatkaa dokumenttiromaanien sarjaa. Mukana on sekä fiktiivisiä että todellisia henkilöitä, kuten J. K. Paasikivi ja Eljas Erkko. Lakimiestä kiinnostaa jo teokseen tartuttaessa se, että keskiössä ovat helsinkiläisen asianajotoimiston lakimies ja tämän sihteeri. Menneisyyden muistot piinaavat päähenkilöitä ja asianajajan toveripiiriin kuuluvia keskiviikkokerholaisia.
Kirjallisuuskriitikko Antti Majander on todennut, että kun kulkee Westön lauseiden mukana vuosikymmenten takaisessa Helsingissä, voi olla varma, että yksityiskohdat ovat oikein. Hän on tehnyt jo monta tuhtia romaania kulmakunnistaan, eivätkä kömmähdyksiä saalistaneet maisterit ole pimahtaneet, Majander muotoilee.
Katsotaanpa, löytyykö mitään, mihin tarttua, vaikken maisteri olekaan.
Ensimmäinen haksahdus
Kirja kuvaa hyvin sitä, millaista helsinkiläisen asianajotoimiston arki on ollut tai voinut olla vuonna 1938, kun toimistot olivat pieniä ja kun niitä oli vielä vähän. Asianajotoimistotausta antaa kuitenkin vain miljöön henkilö- ja ajankuvalle.
Kun lukija on edennyt teoksessa hieman toistakymmentä sivua, pysähtyy katse seuraavaan virkkeeseen: ”Jotkut Thunen virkatoverit maalailivat Suur-Suomea, itäraja Uralin takana, ryypätessään itsensä känniin Lakimiesliiton kokousten jälkeisillä päivällisillä.” Tekstistä käy myöhemmin ilmi, että Thune kuului Lakimiesliiton hallitukseen ja pohti liiton asioita puheenjohtajan kanssa.
Ollaan toki kovin pikkutarkkoja, jos huomautetaan siitä, ettei asianajajalla ole virkatovereita vaan kollegoja. Isompi asia on se, ettei vuonna 1938 ollut Lakimiesliittoa. Arvelin, että kirjailija on voinut sotkea keskenään Lakimiesliiton Suomen Lainopilliseen yhdistykseen (Juridiska Föreningen i Finland), jonka kokousten jälkeen oli tuolloinkin päivällisiä. Kun asia kiinnosti, katsoin ruotsinkielistä alkuperäistekstiä ja havaitsin, että siinä onkin sana Advokatförbund. Kyseessä on näin kääntäjän haksahdus, jota ei lakimiehenä pidä aivan pienenä.
Muutamaa sivua myöhemmin kerrotaan asianajaja Claes Thunen olevan oikeustieteen lisensiaatti. Oikeustieteen lisensiaatteja on kuitenkin ollut Suomessa vasta vuodesta 1963 alkaen. On valitettavasti aika tavallista, että lakimieselämäkerroissakaan ei ole huomattu tiedekunnan nimen ja tutkintonimikkeiden muutoksia. Tuoreena esimerkkinä voidaan mainita se, että Heikki Saari kertoo kuluvana vuonna ilmestyneessä teoksessaan Jacob ”Jacke” Södermanin opiskelleen oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja suorittaneen oikeustieteen kandidaatin tutkinnon vuonna 1962.
Harhapolkuja
Westön teoksessa häivähtää Claes Thunen veljenpoika Rolle Hansell, jonka kerrotaan teoksen alkupuolella valmistelevan tohtorin väitöskirjaa Uppsalassa. Kun hän tulee mukaan enonsa toimistoon, hän on lakitieteen tohtori. Mikään ei viittaa siihen, että asianomainen olisi ollut vain valmistelemassa väitöskirjaa Uppsalassa, vaan lukijalle syntyy se käsitys, että väittelykin on tapahtunut Ruotsissa.
Tämä tuo mieleen P. J. Klinthen tapauksen. Klinthen väitöskirja hylättiin vuonna 1936 Helsingin tiedekunnassa, ja hän väitteli vuonna 1938 Uppsalassa tehtyään tutkimustyötä Tammisaaressa, niin kuin Urpo Kangas toteaa teoksessa Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Muita Uppsalassa väitelleitä suomalaisia lakimiehiä ei 1930-luvulla ollut.
Rolle Hansell on näin samanlainen romaanihenkilö kuin Pohjantähti-trilogian rovasti Lauri Salpakari, jolle Matti Ranin on antanut elokuvassa kasvot ja jonka oikeus- ja oikeudenmukaisuuskäsityksiä Pauli Ståhlberg on tarkastellut Oikeustiede-Jurisprudentiassa vuonna 2008. Suomessa ei ole ollut yhtään sellaista henkilöä, joka täyttäisi Lauri Salpakarin tunnusmerkit, niin kuin historiantutkimuksessa on voitu osoittaa.
Romaanihenkilöt ovat toki fiktiivisiä, mutta Westön romaanin lukija joutuu harhapolulle, jos hän arvelee, että 1930-luvun lopulla olisi ollut tavallista, että etevä (ruotsinkielinen) lakimies väittelee Ruotsissa, ja palaa tämän jälkeen asianajajaksi Helsinkiin. Westö on taas kovalla pohjalla, kun hän kertoo enonsa kanssa riitautuneen Hansellin mahdollisuutena olleen meneminen joko Roschierille tai Snellmanille. Åke Roschier-Holmberg ja Hannes Snellman harjoittivat tuolloin toimistoissaan asianajoa Helsingissä.
Dokumentaariopohja merkitsee
Runoilijat kirjoittavat lopulta historian, sanoo marsalkka Mannerheim Ilmari Turjan näytelmässä Päämajassa. Siksi ei ole menneisyydenhallinnan kannalta samantekevää, millaiselle dokumentaatiopohjalle kirjailijat tekstinsä rakentavat. Kjell Westön romaaneissa on vankka dokumentaarinen pohja, vaikkei Westökään ole erehtymätön. Tärkeintä on dokumentaation pohjalta nouseva kirjailijan luova panos – historiakäsitys ja ihmiskuvaus, joka tekee Westön teokset kiinnostaviksi myös lakimiehille.
Teksti: Heikki Halila
