Aulis Aarnio ja romaanitaide

Aulis Aarnio on juurruttanut suomalaisten lakimiesten mieliin perinnön vaiheittaisen siirtymisen doktriinin. Vaiheittaista siirtymistä edustaa myös hänen elämäntyönsä: siviilioikeudesta ensin oikeusteoriaan ja oikeusfilosofiaan ja sitten kohden vielä suurempia ideaaleja romaanien ja näytelmien kirjoittamiseen.

Kaiken aikaa on jatkunut myös oikeustieteellinen kirjoittaminen. 84-vuotiaan Aarnion luomisvoima on ilmiömäinen.

Romaaneissaan Aarnio on tuonut esiin Väinö Linnan tavoin historiaan projisoitua maailmankatsomusta. Linna toteutti kutsumustaan vailla opillista sivistystä. Aarnio on tässä hänen vastakohtansa. Korkeasti oppinut tutkija on halunnut toteuttaa itseään myös taiteellisen luomisen alueella. Tehtävä ei ole helppo. Miten suoriutua ihmiskuvauksesta, kun on tottunut tarkastelemaan maailmaa tiedemiehen ja oikeusteoreetikon silmin?

Miten suoriutua ihmiskuvauksesta, kun on tottunut tarkastelemaan maailmaa tiedemiehen ja oikeusteoreetikon silmin?

Aarnion uusin, järjestyksessä jo kahdeksas romaani on otsikoitu sanoin ”Viiltävät muistot”. Se kertoo Aarnion kotiseudun Kangasalan ihmisistä kapinavuonna 1918 sekä sen tapahtumien aiheuttamista muistoista ja edesottamuksista myöhemmin, erityisesti 1930-luvun alussa.

Aarnio tuntee hyvin aikakauden miljöön ja työväentalon ilmapiirin. Perehtyneisyys näkyy siinäkin, että Aarnion kuvaamat kangasalalaiset käyttävät pelkästään paikallista Hämeen murretta.

Vuoden 1918 tematiikkaa käsitellessään Aarnio on kovassa seurassa kulkiessaan mm. F. E. Sillanpään, Väinö Linnan ja viimeisimmäksi Antti Tuurin jalanjäljissä. Aihe kiinnostaa ja kiehtoo näin yhä. Aarnion kirjan päähenkilö on räätälimestari Wilenius, saman ammatin harjoittaja kuin Pohjantähden Adolf Halme. Maltillinen työväenjohtaja Wilenius tuomitaan elinkautiseen vankeuteen, josta hänet muutaman vuoden kuluttua armahdetaan kuten Pohjantähden Akseli Koskela.

Aarnion kirja keskittyy viiltäviin muistoihin. Kyseessä on aateromaani. Sen henkilöt saavat voimakkainkin värein piirrettyä luonnetta siitä, mitä he ovat kokeneet ja miten toimineet vuonna 1918 ja miten he elävät muistojensa kautta. Romaani on tavallaan lepotilassa 1920-luvun loppuvuosina, kunnes tullaan tilanteeseen, jossa Suomea uhkaa uusi kapina.

Aarnion kirja keskittyy viiltäviin muistoihin.

Aarnio on onnistunut valitsemastaan näkökulmasta rakentamaan romaaniinsa vetävän juonen. Ihmiset tempautuvat omista lähtökohdistaan vuoden 1918 syövereihin, ja syyttömät joutuvat kärsimään. Aarnion kuvaus on osuvimmillaan selvitettäessä sitä hätää, jota kaartilaiset kokevat, kun he eivät tiedä, mitä heidän puolestaan oli päätetty, ketkä olivat päättäneet ja miksi. Lupaukset eivät toteutuneet.

Aarnio kuvaa raadollisuutta ja ääriajattelua, josta kapina ja viha versoivat, anteeksiantoa ja sovintoa. Maltilliset, jotka antavat arvon myös vastakkaisen aatesuunnan edustajille, ovat kuitenkin enemmistönä. Näin on isänmaata rakennettu. Tämä on teoksen sanoma myös omalle ajallemme, jossa ihmisillä on kovin usein omat totuutensa. Aulis Aarnio on kirjoittanut parhaan romaaninsa, joka ansaitsee paikkansa vuoden 1918 tapahtumia koskevassa kaunokirjallisessa genressä.

Kirjoittaja on siviilioikeuden professori (emeritus), Helsingin yliopisto, heikki.halila@helsinki.fi