Avoimuus suojaa toimittajan uskottavuutta

Syksyn alkajaisiksi oikeustoimittajien keskuudessa räjähti uutispommi.

Entinen kollegamme, STT:n pitkäaikainen ja arvostettu oikeustoimittaja Janne Huuskonen julkaisi esikoisromaaninsa Täydellinen päivä. Se kuvailee Mikko-nimistä oikeustoimittajaa, joka piilottelee salaisuutta. Mikko oli aikoinaan vuosien ajan huumekoukussa, ja siihen liittyneet rikokset johtivat hänet lopulta vankilaan. Nyt Mikko on päässyt jaloilleen mutta pelkää joka päivä, että hänen taustansa paljastuu ja kaikki romahtaa.

Todellinen paljastus oli, että kyse oli autofiktiosta. Mikon tarina kertoi Janne Huuskosen elämästä.

Oikeustoimittajien keskuudessa kuhistiin. Voiko linnakundi olla rikos- ja oikeustoimittajana? Pitäisikö rikostaustasta kertoa esihenkilöille? Pitäisikö siitä kertoa jopa yleisölle?

Pitäisikö rikostaustasta kertoa esihenkilöille?

Ensimmäiseen kysymykseen oma vastaukseni on selvä: jokainen huumekoukusta kuiville selvinnyt ja rikoksensa sovittanut ansaitsee hatunnoston ja uuden mahdollisuuden.

Sen sijaan taustan salaaminen arveluttaa minua. Huuskonen on itse eri mieltä.

”Ajattelen lähtökohtaisesti, että meillä on järjestelmä, jossa rikoksista seuraa rangaistus. Kun se on suoritettu ja seuraukset kärsitty, minun ideaali-Suomessani voi palata takaisin elämään”, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 5. syyskuuta 2021.

Ymmärrän Huuskosta hyvin. Kunpa yhteiskuntamme olisi armollisempi eivätkä sovitetut rikokset sulkisi ovia ikuisesti!

Näen kuitenkin salailussa monenlaisia ongelmia.

Ensinnäkin kaapissa olevat luurangot altistavat kiristykselle ja painostukselle. Uhkaus salaisuuden paljastamisesta voi saada toimittajan tekemään tai jättämään tekemättä jotain.

Uhkaus salaisuuden paljastamisesta voi saada toimittajan tekemään tai jättämään tekemättä jotain.

Toiseksi median on kannettava huolta omasta uskottavuudestaan. Entinen esihenkilöni, eläkkeellä oleva uutispäätoimittaja Reetta Meriläinen sanoi aikoinaan osuvasti, että kun lasitalosta kivitetään muita, oman pesän on syytä olla siisti.

Toimittajat paljastavat muiden ihmisten sovitettuja rikoksia esimerkiksi vaalien yhteydessä. Joskus ihmisen taustalla todella on merkitystä. Mielestäni sillä on merkitystä myös oikeustoimittajalle. Kun yhdellä jos toisella rikollisella alkaa olla oma lehtikolumni, podcast tai muistelukirja, pitäisin suotavana, että yleisö tietää, millä taustalla me toimittajat juttujamme kirjoittelemme.

Kolmanneksi järjestäytynyt rikollisuus pyrkii soluttautumaan muuhun yhteiskuntaan, myös mediaan. Sekä esihenkilöiden että yleisön on siten olennaista tietää, onko riskiä siitä, että toimittajan lojaliteetti suuntautuu jonnekin muualle kuin Journalistin ohjeisiin.

Huuskosen ja hänen työnsä tuntevana minulla ei ole pienintäkään syytä epäillä, että hänellä olisi ollut lojaliteetteja muualle. Entä jos kaikkien moraalinen kompassi ei ole yhtä tarkka?

Mitäpä jos joku alkaisi journalismin keinoin ujuttaa yleisölle alamaailmaa tukevaa viestiä?

Mitäpä jos joku alkaisi journalismin keinoin ujuttaa yleisölle alamaailmaa tukevaa viestiä? Hän esimerkiksi polkaisisi pystyyn journalismia jäljittelevän, mutta tosiasiassa suuren luokan rikollisia tukevan podcastin ja tekisi rikollisista myötäsukaisia juttuja valtamediaan.

Pitäisikö yleisölle tällöin kertoa, että toimittajan taustalta löytyy omaa rikollisuutta vankeustuomiota myöten sekä tiiviit yhteydet alamaailmaan lähisuhteiden kautta?

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi