Salailevat virkamiehet ovat keksineet uuden kikkavitosen. Jos mikään julkisuuslain salassapitoperusteista ei taivu tukemaan tiedon pimittämistä, uusi trendi on väittää, ettei pyydetty paperi ole lainkaan julkisuuslain viidennen pykälän tarkoittama asiakirja. Niinpä julkisuuslakia ei sovelleta kyseiseen asiakirjaan.
Olin kuvitellut, että lähinnä virkamiesten omat suttupaperit ja viraston sisäiset viestit jäävät julkisuuslain ulkopuolelle. Viime aikoina olen saanut kuulla muuta.
Esimerkiksi Helsingin poliisilaitos (HPL) on sitä mieltä, että laitoksen tekemät kurinpitopäätökset ovat julkisia vain siinä tapauksessa, että prosessin seurauksena virkamies saa vähintään varoituksen. Muista päätöksistä laitos on kieltäytynyt antamasta mitään tietoa.
Salaamista HPL perustelee muun muassa sillä, ettei päätösten julkituloa voi pitää kohtuullisena virkamiehen näkökulmasta. Muutenkin kyse on laitoksen sisäisistä asioista, HPL toteaa.
HPL:n tietoon ei ole näköjään kantautunut se tajunnanräjäyttävä ajatus, että viranomaisen päätöksen olisi kohtalaisen suotavaa perustua edes johonkin lakiin. Se ei nimittäin osaa salaamispäätöksessään nimetä ensimmäistäkään lainkohtaa, johon tietojen pimittäminen perustuisi.
Hallinto-oikeuteen tekemässäni valituksessa yritin avuliaasti ehdotella, mitä lainkohtaa HPL on saattanut tarkoittaa. Päätökseen sisältyvää tajunnanvirtaa tulkitsemalla päädyin arvelemaan, ettei laitos pidä kyseisiä papereita lainkaan julkisuuslain tarkoittamina asiakirjoina. HPL tarttui tähän oljenkorteen ja vahvisti, että juuri tätä se oli tarkoittanut. Nyt odottelemme hallinto-oikeuden tulkintaa asiasta.
Helsingin hovioikeus puolestaan päätti salata sisäisen selvityksensä, jonka mukaan jotkut tuomarit kourivat naisia ja kertovat rasistisia vitsejä. Julkisuuteen annettiin vain yhteenveto, joka tosin olikin jo ehtinyt vuotaa medialle.
Myös hovioikeus vetosi siihen, ettei kyseinen selvitys ole lain tarkoittama asiakirja, vaan kyse on sisäistä työskentelyä varten laaditusta muistiosta. Se viittasi julkisuuslain kohtaan, jonka mukaan lakia sovelletaan viranomaisten sisäistä työskentelyä varten laadittuihin asiakirjoihin vain, jos asiakirjat sisältävät sellaista tietoa, että ne arkistolainsäädännön mukaan on liitettävä arkistoon.
”Selvitys on tarkoitettu osaksi laajempaa kokonaisuutta hovioikeuden yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotilanteen parantamiseksi ja siten jatkotyöstämisen pohjaksi. Se ei välittömästi liity minkään yksittäisen lainkäyttöasian ratkaisemiseen”, hovioikeus perusteli.
Tämäkin asia on hallinto-oikeuden tutkittavana.
Sisäministeriö puolestaan kieltäytyi samalla perusteella luovuttamasta selvitysmiehen laatimaa raporttia, joka koski ilmapiiriongelmia hätäkeskuslaitoksen keskushallinnossa. Korkein hallinto-oikeus (KHO) kuitenkin määräsi ministeriön antamaan raportin.
Raportin asiakirjaluonnetta arvioitaessa on otettava huomioon selvitysprosessin tausta, tarkoitus ja kohdistuminen, KHO totesi. Kyse on ulkopuolisen selvitysmiehen raportista, ja se sisältää myös toimenpide-ehdotuksia. Ministeriö on puolestaan pyytänyt hätäkeskuslaitokselta selvityksen siitä, mihin toimenpiteisiin se aikoo raportin perusteella ryhtyä. Näiden seikkojen takia KHO katsoi, että kyse oli julkisuuslain tarkoittamasta asiakirjasta.
Huomaatteko, mikä kaikissa edellä kerrotuissa tapauksissa on yhteistä? Aivan. Kyseisten asiakirjojen julkisuus merkitsisi kiusallista julkisuutta nimenomaan asiakirjaa salailevalle byroolle. Julkisuus on siis ihan ok niin kauan, kun rapaa roiskuu muiden päälle. Kun sitä uhkaa sataa omaan niskaan, lakikirjasta etsitään sopivat pykälät torjumaan noloa julkisuutta.
Sinänsä inhimillistä.
Susanna Reinboth
susanna.reinboth@hs.fi
