Bisnesluokassa paratiisiin

Julkisuudessa käytyä keskustelua veroparatiiseista värittää voimakas arvolataus. Kysymys siitä, milloin kyse on sallitusta verosuunnittelusta tai kielletystä verojen välttelystä, ei ole helppo alan asiantuntijoille saati sitten katuja tallaavalle peruskansalaiselle.

Laki kieltää polttamasta naapurin taloa tai pimittämästä tulojaan. Myös verovilppi on laissa kielletty, mutta yrityksen verosuunnittelu on aivan laillista toimintaa, johon ei voida tai edes ole syytä puuttua. On jopa suotavaa, että yritys käyttää niitä mahdollisuuksia, jotka valtiovalta sallii – harjoittaa liiketoimintaa verotuksellisesti edullisimmalla yritysmuodolla tai hyötyy kansainvälisten verosopimusten tuomista eduista. 

Mutta eri asia kuin verosuunnittelun lainmukaisuus on toimien vastuullisuus. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, ettei käytetä kaikkia lain sallimia keinoja verojen minimoinnissa. Ei keplotella kuiville veronmaksusta samaan aikaan kun nautitaan vaikkapa yhteiskunnan tarjoamia yritystukia. 

”Onko yrityksellä jonkinlainen veronmaksua koskeva ja verosuunnittelua rajoittava yhteiskuntavastuu, mahdollisesti jopa verolainsäädännön ja muiden sitovien normien asettamien vaatimusten lisäksi?” kysyy vero­professori Reijo Knuutinen verotuksen minimointia ja yrityksen yhteiskuntavastuuta käsittelevässä artikkelissaan, päätyen lopulta johtopäätökseen, että sellaisen ”toteutuminen perustuu lähtö­kohtaisesti yrityksen vapaaehtoiseen toimintaan”.

Rajanveto vaikeaa

Veron kiertämisessä ja verosuunnittelussa hyödynnetään usein verosäännösten kielelliseen muotoiluun liittyviä heikkouksia ja verojärjestelmän rakenteellisia ongelmia sekä kansainvälisissä tilanteissa lisäksi eri järjestelmien välistä yhteensovittamattomuutta. 

Ongelmat ilmenevät erityisesti tilanteissa, joissa toimitaan samanaikaisesti useiden eri valtioiden ja normistojen alueella.

Problematiikkaa korostaa veron kiertämisen määrittelyn ja rajaamisen vaikeus; yksinkertaisesti kuvattavissa ja rajattavissa oleva ongelma voitaisiin huomattavasti helpommin hoidella lainsäädäntötoimin pois päiväjärjestyksestä.

Kun verotukselliset seikat ovat toimien ainoa tai pääasiallinen tarkoitus, toiminta katsotaan veron kiertämiseksi. Jos verotukselliset tavoitteet ovat vain jossain määrin vaikuttamassa toimiin taloudellisten tarkoitusperien ohella, kyse on normaalisti verosuunnittelusta.

Laillisen ja laittoman suunnittelun rajan­vedon tekee kuitenkin ongelmalliseksi se, että taitavimmat toimenpiteiden ja rakenteiden suunnittelijat ovat näistä kriteereistä täysin tietoisia ja järjestelyt (kuten matkat vero­paratiisiin ja takaisin) voidaan aina kuorruttaa jonkinlaisella substanssilla.

Ei asiaa turistiluokassa

Väliyhteisölainsäädännön ansiosta veroparatiisista saatu tulo voidaan verottaa kotimaassa, vaikka tulonsiirtoa Suomeen ei olisi tapahtunut. Tämä tietenkin edellyttää, että yhtiö ilmoittaa tulot verottajalle tai niistä saadaan tietoa jotain muuta kautta. Tulojen kertomatta jättäminen on vilpillistä, mutta jos omistukset on ketjutettu veroparatiisista toiseen tai tietojen saanti ei toimi, verottajalla on kovin vähän mahdollisuuksia puuttua järjestelyihin. 

Vaikka veroparatiisit näyttävät usein sijaitsevan lämpimissä maissa, myös Euroopan unionin sisällä yhteisöverokanta vaihtelee huomattavasti. Kyproksella ja Bulgariassa yritys maksaa kymmenen prosenttia veroa ja Irlannissa 12,5 prosenttia. Suomessa yhteisöveroa ollaan laskemassa 20 prosenttiin, kun koko EU-alueen yhteisöverokantojen keskiarvo on 22,74 prosenttia. 

Aivan pienillä yrityksillä ei kuitenkaan ole veroparatiisiin matkustamista. Niistä hyötyvät suuryritykset ja rikkaat yksityishenkilöt, kun pienet ja keskisuuret yritykset ja tavalliset palkansaajat joutuvat kiltisti maksamaan veronsa ilman suuria vähennysmahdollisuuksia. Julkinen keskustelu veroparatiiseista toki parantaa pk-yritysten kilpailutilannetta, kun yhä useampi suuryritys saadaan tilille verokikkailusta. 

Koska veroparatiisien hyödyntäminen ei sinänsä ole lainvastaista, myös siihen liittyvä konsultointi on enintään moraalisesti tuomittavaa.

Yksi talousalue, monta ongelmaa

Kun yrityksen toiminta on kansainvälistä mutta verojärjestelmät valtiokohtaisia, eri maiden verottamisintressien samanaikaisuus johtaisi monenkertaiseen verotukseen. Kuten myös tilanteeseen, jossa mikään valtio ei verota tulosta.

Ongelmia voidaan eliminoida johonkin rajaan saakka kansallisten veronormistojen­ tasolla sekä EU-vero-oikeuden keinoin. Verosopimukset, joilla eliminoidaan tulon ja varallisuuden monenkertaista verottamista sopimusmaiden välillä, ovat erityisessä roolissa. 

Euroopan unionissa ongelmia syntyy tuloverotuksessa. Siihen on syynä toistaiseksi sovittamaton ristiriita siitä, että taloudellisen toiminnan suhteen unionin sisällä pyritään irti kansallisista rajoista, mutta samaan aikaan tuloverojärjestelmät ovat valtiokohtaisia. 

Hyötymistä toisen jäsenvaltion alhaisemmasta verotuksesta ei kuitenkaan voida sellaisenaan pitää oikeuksien väärinkäyttönä. EU-oikeuden puitteissa tehtyä järjestelyä, jossa on hyödynnetty pääoman liikkuvuutta tai sijoittautumista koskevaa vapautta, ei voida pitää veron kiertämisenä, vaikka tämä olisi johtanut yksittäisen jäsenvaltion näkö­kulmasta veroilta välttymiseen. 

Kansainvälisessä verosuunnittelussa voidaankin hyödyntää EU-direktiivien tar­joamia veroetuja esimerkiksi perustamalla johonkin valtioon yhtiö nimenomaan siinä tarkoituksessa, että jostakin kolmannesta valtiosta saatavat tulot voidaan kotiuttaa emo-tytäryhtiödirektiivin mukaisina verovapaina osinkoina.

Yhteiskuntavastuun dilemma

Rajat ylittävät tilanteet, joissa tulon muodostuminen kytkeytyy kahteen tai useampaan valtioon, ovat lisääntyneet, eivätkä verolait ja verosopimukset välttämättä pysy rahoituksellisten innovaatioiden kuten johdannaisten perässä.

Valtioiden väliset verosopimukset antavat paljon mahdollisuuksia verosuunnitteluun. Sopimusvaltioon voidaan perustaa niin sanottu läpikulkuyhtiö, jonka avulla pyritään välttämään osinkojen, korkojen tai rojaltien lähdeverotusta. Lopullisena tavoitteena on kuljettaa tulot takaisin asuinvaltioon edullista verosopimusreittiä pitkin tai veroparatiisissa sijaitsevaan väliyhtiöön.

Koska verosopimukset ovat valtioiden välisiä sitovia kansainvälisiä sopimuksia, ne menevät konfliktitilanteessa kansallisen lainsäädännön edelle.

Verosopimuksia ei kuitenkaan pitäisi tulkita siten, että ne olisivat esteenä kansallisten veron kiertämistä koskevien normien soveltamiselle. Esimerkiksi OECD:n malliverosopimuksen kommentaarissa todetaan, ettei verosopimuksilla rajata mahdollisuutta puuttua veron kiertämiseen. Erityisesti rajat ylittävissä tilanteissa olisi vastuullista verottaa tulo siellä, missä sen voidaan katsoa muodostuneen, eikä siellä, mihin se on halvempi maksaa. 

Paradoksaalista kyllä, julkinen sektori tavaroiden ja palvelujen ostajana ei voi vapaasti huomioida yhteiskuntavastuuta hankinta­päätöksissään. 

Vaikka kunta tai valtio päättäisi olla hankkimatta tavaroita yhtiöiltä, joilla on kytkök­siä veroparatiiseihin, hankintadirektiivi ja hankinta­laki eivät anna tässä asiassa juurikaan vapausasteita. Kysymykseksi nousee siten se, tulisiko hankintadirektiiviä muuttaa siten, että tällaiseen, yhteiskuntavastuun toteutumisen kannalta oleelliseen seikkaan, voitaisiin jatkossa kiinnittää enemmän huomiota.