Oikeudenjako on Suomessa ollut ulkonaisilta puitteiltaan vaatimattomampaa kuin muualla Euroopassa. Meillä ei ole yleensä rakennettu komeita oikeuspalatseja, joissa olisi oikeusaiheista taidetta tai esineistöä.
Suomen niukan oikeudellisen rakennus- ja esinekulttuurin syinä on pidetty oikeuslaitoksen kansanomaisuutta ja tuomareiden sporttelipalkkausjärjestelmää. Ja sitäkään vähää, mitä on rakennettu tai hankittu, ei ole ymmärretty säilyttää tai se on tuhoutunut tulipaloissa ja sodissa.
Käräjäkivistä se alkoi
Ensimmäiset säilyneet tiedot oikeudenkäytöstä meillä on 1000–1100-luvulta. Tuolloin maaseudun asekuntoiset ja veroa maksavat talonpojat kerääntyivät käsittelemään yhteisiä asioita. Kerääntyä-sanasta kehittyi termi keräjät/käräjät. Käräjäpaikkoina toimivat käräjäkivet, joita myös on kutsuttu tuomarinympyräksi.
Käräjät liittyivät maaseudun riidanratkaisuun ja talonpoikien itsehallintoon. Niillä oli keskiajalla ja uuden ajan alussa laaja tehtäväalue. Käsiteltäviin asioihin kuului muun muassa julkisten rakennusten rakentamiseen liittyvät kysymykset, maanjaot ja tilusasiat, kyytirasitusten jakaminen, petojahtien järjestäminen ja köyhäinhoito.
Järjestäytyneempi oikeusjärjestelmä kehittyi 1200–1300-luvulla. Tuolta ajalta on peräisin jako, jonka mukaan maaseudulla ja kaupungeissa oli erilaiset tuomioistuimet. Käräjät jäivät maaseudulle. Kaupungeissa hallinto siirtyi maistraateille ja oikeudenkäyttö raastuvanoikeuksille.
Käräjäkivet olivat käytössä vielä 1400-luvulla. Käräjäkiviä on säilynyt vain muutama. Ainakin kolme paikkaa on nykyisin avoinna yleisölle. Niidenkään alkuperästä ja iästä ei olla ihan varmoja.
Tarkempia tietoja käräjäkivien sijainnista ja muista säilyneistä oikeuspaikoista on oheisessa artikkelissa ja lehden verkkosivujen laajemmassa kokonaisuudessa.
Laissa tarkat ohjeet käräjärakennuksista
Viimeistään 1500-luvun puolessa välissä siirryttiin kokonaan sisälle istumaan käräjiä tupaan, jonka joku pitäjän varakkaimmista talonpojista antoi käytettäväksi.
Lääninhallinnon perustaminen vuonna 1634 kavensi tuntuvasti käräjien toimialaa, sillä useat ennen käräjille kuuluneet asiat siirrettiin lääninhallituksen tai kruununvirkamiesten ratkaistavaksi.
Vuoden 1734 laissa annettiin tarkkoja määräyksiä oikeudenhoidosta ja sen puitteista.
Oikeudenkäymiskaaressa säädettiin, että käräjät oli pidettävä oikeassa käräjäpaikassa. Jokaisessa käräjäpaikassa piti olla myös kihlakunnan arkku. Siinä oli säilytettävä sinettiä, herrainpäivien päätöksiä, yleisiä asetuksia ja kihlakunnalle kuuluvia kirjoja. Lisäksi arkuissa oli säilytettävä kihlakunnan osuus tuomituista sakoista. Arkussa tuli olla kolme lukkoa. Sitä ennen arkuista oli annettu säännöksiä jo 1600-luvulla.
Käräjäarkkuja 1700-luvulta on Suomessa säilynyt ainakin yksi. Sitä säilytetään Pietarsaaren vanhassa käräjätalossa.
Rakennuskaaressa puolestaan säädettiin, kenen, minne ja minkälainen käräjätalo (Käräjä-huonet) piti rakentaa. Manttaaliin pannun maan omistajien tuli rakentaa käräjätalo paikkaan, jonka käskynhaltija katsoi soveliaimmaksi. Käräjätalossa oli oltava tarpeeksi suuri tupa ja kaksi kamaria sekä vanginhuone.
Käräjätaloja tai -tupia on Suomessa säilynyt tiettävästi vain muutama. Niistä Pietarsaaren ja Engelsbyn käräjätalot lienevät ainoat, jotka on rakennettu 1700-luvulla. Samoihin aikoihin rakennettiin Porvoon ja Rauman vanhat raatihuoneet.
Oikeudenkäyttöä uudistettiin 1600-luvulla luomalla kiinteä oikeusastejärjestys. Ennen tätä painopiste oli ollut paikallisessa riidanratkaisussa, käräjillä ja raastuvanoikeuksissa.
Vanhimmat hovioikeudet ovat Turun hovioikeus vuodelta 1623 ja vuonna 1775 perustettu Vaasan hovioikeus. Niiden nykyisiin rakennuksiin on tallennettu jonkin verran oikeuslaitoksen historiaan liittyvää aineistoa.
Kiertolaisena sekalaisissa tiloissa
Vuonna 1925 lakkautettiin manttaaliin pannun maan omistajien velvollisuus käräjätalojen rakentamiseen. Tämän jälkeen käräjähuoneet oli hankittava ja kunnossapidettävä valtion toimesta ja kustannuksella.
Vuonna 1956 annetun asetuksen mukaan jokaista käräjäkuntaa varten oli oltava olemassa käräjähuoneisto, jonka sijoituspaikan määräsi oikeusministeriö. Samalla määrättiin, että käräjähuoneistossa oli oltava riittävän avara istuntohuone. Lisäksi oli oltava odotustila yleisölle, huone asianajajille, puheenjohtajan huone, apulaisten huone ja tarvittaessa huone myös viralliselle syyttäjälle.
Vanhoja käräjätaloja oli harvassa ja nekin yleensä huonokuntoisia. Uusia ei monista suunnitelmista huolimatta rakennettu. Tiloja haalittiin milloin mistäkin. Oikeuden istuntoja pidettiin muun muassa maalaistaloissa, lomakodeissa, voimistelusaleissa, elokuvateattereiden eteisauloissa sekä nuorisoseurojen, suojeluskuntien, maamiesseurojen ja palokuntien taloilla.
Ymmärrettävistä syistä näitä paikkoja ei ole säilytetty tai museoitu jälkipolville. Käräjäpaikkojen bongaaja voi tutustua tähän aikakauteen parhaiten ottamalla matkaoppaakseen Pia Letto-Vanamon ja Timo Honkasen kirjan Lain nojalla ja kansan tuella.
Kaupungit panostivat omiin oikeus- ja hallintorakennuksiinsa eli raatihuoneisiin jonkin verran enemmän kuin valtio käräjäpaikkoihinsa. Raatihuoneet olivat tunnettujen arkkitehtien suunnittelemia. Niitä on nykypäiviin säilynyt tiettävästi vajaa kymmenen.
Raastuvanoikeudet valtiollistettiin vuonna 1978. Kaupunkien ja maaseudun tuomioistuinten välinen ero poistettiin vuoden 1993 alioikeusuudistuksessa.
Erityisiä oikeustaloja on Suomessa alettu rakentaa vasta 1970-luvulta lähtien. Niistäkin löytää bongattavaa. Osa sijaitsee vanhoissa, mielenkiintoisissa rakennuksissa. Osassa on oikeusaiheista kuvataidetta.
