Breivikin mies

Muistan heinäkuun 22. päivän 2011 oikein hyvin. Olimme olleet perheen kanssa purjehtimassa Ruotsissa ja olimme matkalla takaisin kotiin. Veneemme ollessa muutaman sadan metrin päässä satamasta kuulimme keskustasta kovan pamauksen, kertoo oslolainen asianajaja Geir Lippestad.

Hän muisteli yli kahden vuoden takaista kesäpäivää vieraillessaan Lakimiespäivässä lokakuussa.

Veneen lähestyessä Osloa tuona heinäkuisena päivänä Lippestad ei vielä tiennyt, että keskustasta kuulunut pamaus muuttaisi niin hänen kuin muittenkin norjalaisten elämän.

Nuori äärioikeistolainen Anders Behring Breivik oli juuri räjäyttänyt itse tekemänsä pommin Oslon hallintokortteleissa. Pommi tappoi kahdeksan ihmistä ja haavoitti yli kahtasataa. Pommin räjähtäessä Breivik oli itse jo matkalla Utøyan saarelle, jossa hän murhasi vielä 69 ihmistä.

Pian räjähdyksen syy selvisi Lippedstadille ja hänen perheelleen.

– Menimme kotiin ja yritimme ymmärtää tapahtunutta. Liimauduimme tv-ruudun ääreen, kuten varmasti moni teki.

Seuraavana aamuna Lippestadin puhelin soi kuudelta.

– Oslon poliisi kertoi, että epäilty haluaisi minut asianajajakseen.

Edessä oli vaikea valinta.

 

Ei ollut sattumaa, että Anders Behring Breivik pyysi Lippestadia puolustusasianajajakseen. Lippestad oli puolustanut oikeudessa Norjan ensimmäisestä rasistisesta viharikoksesta syytettyä uusnatsi Ole Kvisleriä vuonna 2002, ja Breivik oli ilmeisesti pohtinut jo tekoa suunnitellessaan, kenet pyytäisi asianajajakseen.

Lippestad kertoi puheessaan, ettei ylpeile asialla, mutta hänen ensimmäinen reaktionsa oli kieltäytyä työstä.

Hän kuitenkin harkitsi asiaa, ja keskusteltuaan vaimonsa kanssa päätti suostua.

– Vaimoni kysyi minulta: mikä tässä on ongelmana? Hän on sairaanhoitaja, ja jos Breivik oltaisiin tuotu sairaalaan, hän olisi hoitanut tätä samoin kuin ketä muuta tahansa.

Niin Lippestad otti työn vastaan, vaikka tiesi sillä olevan seurauksia. Erityisen vaikeaksi päätöksen teki se, että Lippestad on itse samaisen Norjan työväenpuolueen jäsen, jonka kesäleirille Breivik oli iskenyt. Ensimmäisessä tapaamisessa Lippestad kysyikin Breivikiltä, kuvitteliko hän asianajajansa olevan äärioikeistolainen.

Lippestadin piti myös voittaa omat pelkonsa.

– Valehtelisin, jos väittäisin, etten pelännyt Breivikiä alussa. Jouduin tapaamaan hänet lukitussa huoneessa yksin. Olin ollut mukana monissa murha­oikeudenkäynneissä ja tavannut paljon rikollisia, mutta tämä tapaus oli erilainen. Hän oli tehnyt pommi-iskun hallitusta vastaan ja tappanut 69 ihmistä lähietäisyydeltä. Valitsiko hän minut puoluekantani takia – tappaakseen myös asianajajansa?

Ensitapaaminen oli kuitenkin yllättävän arkinen.

– Breivik käveli huoneeseen ja näytti normaalilta. Hänellä on leveä länsioslolainen murre. Kaikki rikkaat asuvat Länsi-Oslossa, asun itse pohjoisessa. Hän oli hyvällä tuulella ja rauhallinen. Hänen teki mieli pizzaa. Niin keskustelumme alkoi.

 

Ensimmäiset päivät olivat Lippestadin kannalta kamalia. Kun hän tarkisti puhelimensa ensimmäisen kuulustelupäivän jälkeen, siihen oli tullut 3 560 viestiä.

– Viestejä oli kolmenlaisia: vihaisia ihmisiä, jotka halusivat kostaa minulle väkivaltaisesti, vähän kohteliaampia vihaisia ihmisiä – esimerkiksi asiakkaita, jotka ilmoittivat, ettei seuraavaan tapaamiseen tarvitse saapua – ja median edustajia, jotka halusivat tietää, kuka olen ja miksi olin ottanut työn vastaan.

Kun Lippestad palasi tuona iltana kotiin, vastassa oli raivostunut ihmisjoukko ja poliisivartio. Kotitalon seinään oltiin piirretty hakaristejä. Ystävälliset sanat olivat harvassa seuraavina päivinä.

– Eräänä päivänä tyttäreni huusi minulle yläkerrasta, että isä, löysin jutun, jossa sinusta sanottiin jotakin positiivista.

Pikkuhiljaa, muutaman päivän kuluttua, julkinen keskustelu otti kuitenkin toisen suunnan ja Norjassa keskityttiin puhumaan demokratiasta ja ihmis­oikeuksista. Lippestad oli tyytyväinen, että hän oli päättänyt alusta asti vedota näihin perusarvoihin puhuessaan jutusta sen sijaan, että puhuisi oikeudenkäynnin yksityiskohdista. Se toimi.

Kun ajatus sai tukea muilta, erityisesti Utøyan saarelta selvinneiltä nuorilta, hän sai takaisin uskottavuutensa asianajajana. Ja työrauhan.

Siksipä Lippestad puhuikin Lakimiespäivillä hyvän viestinnän tärkeydestä vaikeissa tilanteissa.

– Kun ihmiset kuuntelevat sinua ja olet uskottava, voit tehdä työsi hyvin.

 

Lippestadin suhde Breivikiin pysyi ammattimaisena, eivätkä he jakaneet henkilökohtaisia asioita. Se ei kuitenkaan tehnyt yhdessä työskentelystä yksinkertaista.

– Itseään piti valmistella aina Breivikin tapaamiseen. Hän on erittäin manipuloiva, vaikkakin kohtelias ja rauhallinen.

Alun pahimman vaiheen jälkeen Lippestadin oma pelko väistyi ja elämäkin palasi normaalimmaksi.

– Pystyin taas liikkumaan vapaasti Oslossa.

Lippestad on kertonut jaksaneensa, koska hän oli ylpeä edustaessaan oikeuslaitosta ja demokratiaa.

– Ilman tätä yhteiskunta ei voisi toimia. Joissakin toisissa yhteiskunnissa Breivik olisi lynkattu. Mutta ei Norjassa. Se ei ole arvojemme mukaista.

Hän on kertonut aikaisemmin jopa ”menettäneensä sielunsa” oikeudenkäynnin aikana. Ilmauksella hän kertoo kuvanneensa sitä, kuinka hän joutui sukeltamaan äärioikeiston tapaan ajatella ymmärtääkseen Breivikin tekoa.

– Hän oli normaali kaveri. Miksi hänestä tuli ekstremisti?

– Työskentelimme myös 14–16-tuntisia päiviä ja näimme koko ajan uhrien perheitä ja selvinneitä, mikä teki työstä raskasta.

Lippestadin johtamaan tiimiin kuului hänen itsensä lisäksi toinen kokenut asianajaja Vibeke Hein Bæra ja kaksi nuorempaa juristia Tord Jordet ja Odd Ivar Grøn. Lippestad kertoi halunneensa suojata nuorempia kollegoitaan, vaikka työ oli heillekin raskasta. Ryhmä tuki toisiaan vahvasti.

– Joka aamu perustelimme itsellemme ja toisillemme, miksi teemme työtämme. Joskus emme olisi jaksaneet mennä töihin, mutta olimme ylpeitä edustaessamme oikeusjärjestelmää.

Ja ehkä Lippestad halusi ymmärtää nuorta, vihaista miestä, koska hän oli ollut itsekin sellainen. Kun Lippestad pohti, ottaisiko hän Breivikin puolustamisen ­hoitaakseen, hän kertoi palanneensa niihin aikoihin, kun ajatus lainopillisesta urasta syntyi.

– Olin 16–17-vuotias ja perheeni oli juuri saanut häädön kotoa. Olin vihainen nuori mies ja olisin voinut helposti eksyä väärille raiteille. Mutta ystäväni isä, joka oli lakimies, sanoi minulle, että jos koen kohdanneeni epäoikeudenmukaisuutta, minun pitäisi opiskella lakia ja työskennellä sen eteen, ettei näin kävisi muille. Päätin ryhdistäytyä. Opiskelin lakia, valmistuin juristiksi ja olen toiminut ammatissani 25 vuotta. Kun minua pyydettiin tämän miehen asianajajaksi, oli velvollisuuteni puolustaa häntä.

 

Oikeudenkäynnin jälkeen Lippestadilla on ollut aikaa miettiä toimintatapojaan ja työtään sekä ylipäätään aikaa heinäkuun 22. päivän jälkeen.

Hän kertoo ymmärtäneensä hätiköineensä, kun antoi muutaman päivän iskujen jälkeen kansainvälisessä lehdistötilaisuudessa lausunnon, jossa kommentoi Breivikin mielenterveyttä.

– Ajattelin, että voisin saada hänet sairaalaan vankilan sijasta, mutta joulun aikaan Breivik soitti minulle ja kertoi haluavansa vankilaan. Minun piti muuttaa puolustusta. Mutta minun olisi pitänyt pitää mielipiteeni omanani alunperinkin. Ei olisi kannattanut sanoa viiden päivän jälkeen, että hän on hullu. Olen juristi, en lääkäri.

Lippestad kertoo purkaneensa tuntemuksiaan ja ajatuksiaan paljon vaimonsa ja työryhmän kanssa yhdessä. Se auttoi jaksamaan, mutta hän tekisi asiat mahdollisesti toisin, jos joutuisi joskus samanlaiseen tilanteeseen.

– Jos saisin samanlaisen tapauksen vielä hoidettavakseni, pyytäisin yhden ihmisen huolehtimaan ryhmän terveydestä.

Mitä Lippestadille nyt kuuluu? Ainakin kiirettä. Hän jatkaa omassa lakiasiaintoimistossaan työskentelyä ja keväällä hän julkaisi kirjan. Suomen-vierailullaankin hänellä oli minuuttiaikataulu.

Äärioikeistolaiset eivät ole unohtaneet häntä, mutta hän ei menetä asian takia yöuniaan.

– Jos menee Gates of Vienna -verkkosivulle, minua pidetään pellenä, mutta se on ihan ok.

Elämä jatkuu.

– Muistan uhrit ja heidän perheensä ikuisesti, mutta ei asia kummittele mielessä. Minun täytyy olla ammattimainen.