Julkisen sanan neuvosto antoi joulukuussa dramaattisten vaiheiden jälkeen päätöksensä lautagate-jutussa. Kyse oli Ylen Silminnäkijä-ohjelman väitteestä, jonka mukaan pääministeri Matti Vanhanen ei aikoinaan olisi maksanut kaikkia rakennustarvikkeitaan.
Olen neuvoston toinen varapuheenjohtaja ja osallistuin päätöksen tekoon. Tuomarin asemasta poiketen JSN:n jäsen saa osallistua päätöksestä käytävään keskusteluun. Muiden jäsenten mielipiteitä ei kuitenkaan ole lupa kertoa.
Pieni kertaus JSN:n päätöksestä: neuvosto ei ottanut kantaa siihen, oliko väite lautakasasta totta vai ei. Ylen väite perustui olennaisilta osin yhteen lähteeseen, ja tämän kertomuksen luotettavuutta voidaan arvioida vain suullisessa käsittelyssä. Tähän neuvostolla ei ole mahdollisuutta.
JSN:n rooliksi jäi siis arvioida, onko Yle muuten toiminut juttua tehdessään hyvän journalistisen tavan mukaisesti. Oliko lähteeseen suhtauduttu kriittisesti? Oliko hänen antamiaan tietoja pyritty tarkastamaan muilla keinoin? Tarjottiinko Vanhaselle mahdollisuutta kommentoida asiaa samassa yhteydessä?
Neuvoston vastaus näihin kysymyksiin oli myönteinen. Lähteen taustat tarkastettiin mahdollisen vahingoittamistarkoituksen toteamiseksi, ja hänen väitteilleen saatiin muiden selvitysten avulla välillistä tukea. Vanhaselta myös pyydettiin haastattelua hyvissä ajoin ennen ohjelman esittämistä.
Riittääkö sitten yksi lähde? JSN päätyi siihen, ettei lähteiden luotettavuuden arviointi ole määrällistä vaan laadullista. Olen itse ehdottomasti tätä mieltä.
Tuomioistuimissa ihmisiä tuomitaan jopa vankeuteen yhden ihmisen kertomuksen perusteella. Tyyppiesimerkkinä voisi mainita seksuaalirikokset. Niissä on usein sana vastaan sana -tilanne, ja päätös tehdään arvioimalla osapuolten kertomusten johdonmukaisuutta ja luotettavuutta sekä muuta, välillistä näyttöä.
JSN joutui nyt ensimmäistä kertaa arvioimaan, minkä arvon se antaa lähteen sitoumukselle tulla oikeuteen todistajaksi. Joidenkin kommentaattoreiden mukaan tällainen sitoumus on JSN-prosessissa nollan arvoinen. Jos näin olisi, sillä olisi todella mullistavat seuraukset journalismille.
Kuvitellaanpa tilanne, jossa tiedotusvälineellä on viisi eri lähdettä, ja kaikki kertovat asiasta samalla tavalla. Kaikilta saadaan kirjallinen lupaus tulla oikeuteen todistajaksi. Jos tiedotusvälinettä vastaan sitten tehtäisiin kantelu, se tietenkin toimittaisi JSN:lle sitoumukset ja toteaisi valitellen, ettei enempiä tietoja heru.
Loogisesti ajatellen tästä pitäisi seurata langettava päätös. Viisi kertaa nolla on nimittäin edelleen nolla.
Itse pidin lautagate-jutussa aivan ratkaisevana sitä, ettei lähteelle luvattu sataprosenttista suojaa. Mahdollisessa oikeudenkäynnissä hänellä olisi velvollisuus pysyä totuudessa.
Moni kommentoija on pitänyt JSN:n päätöstä yllätyksenä. Minulle tämä kertoo ainakin yhden asian: moni on muodostanut kantansa ennen Ylen vastineen näkemistä. Se nimittäin tuli julkiseksi samaan aikaan kuin JSN:n päätös. Mitenhän hyvään journalistiseen tapaan sopii se, että tuomio jaetaan ennen kuin vastaajaa on kuultu?
JSN:lle ei ole kunniaksi tapa, jolla asiasta päätettiin. Puheenjohtaja Pekka Hyvärinen käveli ulos kokouksesta sen jälkeen, kun oli varmaa, että enemmistö oli eri mieltä hänen kanssaan. Seuraavana päivänä yksi yleisöjäsen erosi vastalauseena vapauttavalle päätökselle.
Suomalaisesta keskustelukulttuurista tämä ei kerro mitään hyvää. Meillä ei edelleenkään osata olla eri mieltä. Lautagate oli aidosti aivan rajatapaus, ja mielestäni siinä oli hyvät perusteet niin vapauttavalle kuin langettavallekin päätökselle. Siten ratkaisu olisi voitu tehdä ilman mitään dramatiikkaa, puhtaasti asiapohjalta.
Erityisen nolona pidän sitä, että tällaisen draaman järjesti JSN, jonka tehtävänä on vaalia hyvän journalistisen tavan lisäksi sananvapautta. Sananvapauteen taas kuuluu aivan olennaisesti oikeus olla eri mieltä.
susanna.reinboth@nelonen.fi
