Huippuasiantuntijoista koostuva kirjoittajajoukko on tehnyt perusteellista työtä. Sarjan toinen kirja Eduskunnan muuttuva asema (2) tarjoaa ainutlaatuiset näköalat eduskunnan toimintaa ohjaavan lainsäädäntötyön kehityskaareen. Sen ensimmäisen osion on kirjoittanut valtiosääntöoikeuden professori Antero Jyränki. Kirjan alusta alkaen eduskunnan vaiheista on kerrottu värikkäästi ja terävästi eritellen.
Suomi-neidolla oli toden totta kovat ”synnytystuskat” demokraattisen lempilapsensa, eduskunnan, puskeutuessa tähän maailmaan! Jyrängin ja Nousiaisen kirja pureutuu eduskunnan rajusti heittelehtivään asemaan ja lakeihin, joiden pohjalle edustajalaitoksemme on rakentunut. Erityisesti alkuvuodet sekä itsenäistymistä ympäröivät vuodet olivat tulevan kehityksen kannalta ratkaisevia.
Eduskunta oli ”kahlittu parlamentti” vuosina 1906–1917
Ennen Suomen itsenäistymistä suuri osa lainsäädäntöämme periytyi vanhasta ruotsinaikaisesta, vuoden 1772 hallitusmuodosta. Se oli ollut soveltuvin osin voimassa vuoden 1809 Venäjään liittämisen jälkeenkin. Tämä merkitsi korkeimman vallan pysymistä monarkilla. Venäjään liittämisen jälkeen kuninkaan valta siirtyi keisarille. Vaikka Suomeen perustettiin yksikamarinen eduskunta, oli sen maamme autonomiasta huolimatta oltava ehdottoman lojaali keisarille.
Jyrängin mukaan yksikamarinen eduskunta korvasi Suomen säätykokouksen. Se olikin ollut viimeinen säätyjakoon perustuva oikeuslaitos koko Euroopassa! Uuden yksikamarisen eduskunnan myötä mitään ihmeellistä itsenäisyysintoilua ei syntynyt. Eduskunta oli lojaali keisarille. Vain yksittäiset vaikuttajat vaativat Suomen eroa Venäjästä.
Uusi eduskunta aloitti toimintansa mitä edistyksellisimpänä ”demokratiaelimenä”: äänioikeutettujen määräkin nousi Suomessa kertarysäyksellä kymmenkertaiseksi. Käytännössä koko kansa sai osallistua edustajiensa valintaan. Korkeimman valtiovallan haltijana säilyi kuitenkin edelleen keisari. Silti eduskunta vahvisti Suomen autonomiaa ja loi osaltaan pohjan myöhemmälle täysitsenäisyydelle.
Itsenäistymistä seuraa eduskunnan suuri hämmennys
Venäjästä oli tosiasiassa tullut tasavalta vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen myötä. Suomi joutui nyt hankalaan välikäteen: väliaikainen hallitus oli nimittänyt Oskari Tokoin (sd.) Suomen senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi. Käytännössä koalitio, joka sisälsi kuusi sosialistia ja kuusi porvarillisten puolueiden edustajaa, oli Suomen ensimmäinen parlamentaarinen hallitus! Tavallaan ongelma oli positiivinen: ottaisiko tämä päätöksentekoelin käsiteltäväkseen Venäjän väliaikaisen hallituksen sille antamia esityksiä vai ei? Niitä päätettiin ottaa käsittelyyn ”harkinnan mukaan”. Käytännössä Venäjän väliaikaisen hallituksen esityksiä ei tämän jälkeen pidetty enää Suomen hallitusvallan esityksinä.
Radikaalit tuulet puhalsivat Suomen suuriruhtinaskunnassa. Eduskunta julisti kiireelliseksi perustuslain säätämisjärjestyksessä 17.7.1917 hyväksytyn ”lain Suomen korkeimman valtiovallan käyttämisestä”. Nyt eduskunta päätti siis ottaa ulko- ja sotilasasioita lukuun ottamatta korkeimman vallan itselleen! Venäjän toivottiin kerätyllä adressilla tunnustavan uudet Suomen ”valtalaissa” säädetyt oikeudet. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan ja määräsi uudet lait.
Tämä sopi porvareille, joiden epäillään yllyttäneen venäläisiä. Uusissa vaaleissa porvarilliset puolueet saivat enemmistöksi 108–92. Marraskuussa 1917 kuohui jälleen: väliaikaisen hallituksen ote vallankahvasta kirposi uuden vallankumouksen myötä. Nyt eduskunta aloitti rivakat toimet kohti Suomen täydellistä itsenäistymistä. Jo 15.11.1917 se päätti ”toistaiseksi itse käyttää sitä valtaa, joka voimassa olleiden säännösten mukaan on kuulunut keisarille ja suuriruhtinaalle”. Mielenkiintoisena yksityiskohtana voidaan todeta, että suurin osa lainoppineista edustajista äänesti tätä julistusta vastaan: äänin 127–68 vasemmisto ja maalaisliitto saivat kuitenkin julistuksen läpi eduskunnan äänestysseulasta. Pian tämän jälkeen hyväksyttiin senaatille ne valtuudet, jotka olivat välttämättömiä hallitusasioiden hoitamiselle. Niitä olivat ennen kaikkea lainsäädäntöaloitteiden tekeminen eduskunnalle ja korkeimpien virkamiesten nimittäminen tehtäviinsä.
Eduskunta julisti monien yllätykseksi Suomen itsenäiseksi tasavallaksi 6.12.1917. Tämä merkitsi kauaskantoisia muutoksia maamme lainsäädännössä – itse asiassa tilanne oli myös laillisuudessaan melkoisen sekava. P.E. Svinhufvudin johtama hallitus rohkaisi kuitenkin mielensä ja kävi neuvottelemassa ”isoveli venäläiseltä” ensimmäisen tunnustuksen Suomen itsenäisyydelle. Tätä edesauttoi Venäjällä tapahtunut marraskuun vallankumous.
Suuret muutokset vallanjaossa
Mielenkiintoisena erityispiirteenä mainittakoon, että eduskunta käytti itse aikajaksolla 15.11.1917–18.5.1918 hallitsijalle kuulunutta valtaa. Se määräsi silloin itse siitä, oliko aikaisemman eduskunnan hyväksymät lait vahvistettava vai ei. Tämän on täytynyt olla kompleksinen tilanne, jonka suurin osa edustajista ymmärsi johtuvan poikkeusoloista. Eduskunta ei kuitenkaan tässäkään tahtonut antaa kenellekään muulle korkeinta lainsäädäntövaltaa – ei edes Svinhufvudin hallitukselle.
Sisällissodan pyörteet eivät voineet olla vaikuttamatta eduskunnan toimintaan ja Suomen lainsäädäntötyöhön. Kuvaavaa on, että sodan jälkeen eduskunnan istunnossa oli läsnä vain 109 kansanedustajaa – loput olivat vangittuina tai kadoksissa. Tilanteen ”normalisoivat” (tosin värikkäissä tunnelmissa) vasta seuraavana vuonna pidetyt uudet eduskuntavaalit. Edistyksellistä oli, että sisällissodan kauheuksista huolimatta edustajat saivat palata työhönsä yllättävän nopeasti.
Suomen parlamentaarisen historian kulkuun vaikutti voimakkaasti ”tynkäeduskunnan” valtuutus P.E. Svinhufvudille korkeimman vallan käyttäjänä. Poikkeuksellinen valtionhoitajan asettaminen syrjäytti marraskuussa 1917 tehdyn ns. kansansuvereniteettipäätöksen. Nyt korkeimman vallan käyttäjänä oli valtionhoitaja. Pian Svinhufvud kuitenkin erosi tehtävästään ja tilalle astui C.G. Mannerheim. Hän jatkoi samassa toimenkuvassa.
Valtionhoitaja oli nimensä mukaan oikeutettu virkansa puolesta mm. uuden hallitusmuodon sisältävän ehdotuksen hyväksymiseen tai hylkäämiseen sekä senaatin nimittämiseen. I maailmansodan lopputulos pakotti suomalaiset lainsäätäjät valitsemaan lopulta tasavaltaisen hallitusmuodon. Koska nuoreen eduskuntajärjestelmään ei vielä luotettu kovin vahvasti, presidentti sai poikkeuksellisen laajat valtuudet.
Lähdeteos: Antero Jyränki, Jaakko Nousiainen: Eduskunnan muuttuva asema.
