Elämänkaaripsykologiaa

Pisteessä A leikin asianajotoimistoa, jota pidin vaatekaapin päällä lapsuudenkodissani. Isältäni olin saanut joitakin konttoritarpeita.

Pisteessä B eli 60 vuotta myöhemmin leikin jälleen asianajotoimistoa, vaikka on ilmeistä, että mahdollisuuteni täysipainoiseen oikeusturvan edistämiseen olivat yhtä vähäiset kuin tuolla kaapin päällä taannoin. Ymmärtäen asian pidinkin viisaampana lopettaa.

Ikääntyminen kohtelee asianajajaa suopeasti. Unohduksen pöly laskeutuu juttujen päälle. Niinpä ei tule houkutusta muistella näitä.

Olisin vielä jokunen vuosi sitten voinut käydä läpi arkistoani ja lukea vanhoja kirjelmieni jäljennöksiä­ eläke­päivien ratoksi ja pakinoitten höysteeksi. Ammatti­veljeni kauan sitten tokaisi, että mieluummin ampuu itsensä kuin eläkepäivinään lukisi vanhojen­ ­kirjelmiensä jäljennöksiä. Tämän hän sanoi, kun perustelin, miksi säästän kaikista kirjelmistäni kopion itselleni. Hän oli viisas mies.

 

Yleisarvion hahmottaminen ammatistani onkin helpompaa, kun en takertele yksityiskohdissa. En vaaranna asiakassalaisuutta. Voin vain todeta yleisesti, että ongelmia ei ole ollut asiakkaitten kanssa.

Kirjo on ollut valtava. Mitään ei merkinnyt asiakkaan uskonto, ihonväri, taloudellinen asema, sukupuoliset mieltymykset tai poliittinen vakaumus. Kommunistit ja natsit, juttu kuin juttu! Myöskään asiakkaan ruumiinrakenteella ei ollut merkitystä, olihan minulla aivan neliskulmainenkin asiakas.

Kirjailija John Grisham sanoi, että lakimies tekee mitä vain rahasta. Itselleni raha ei merkinnyt mitään, kunhan palkkion saamisen olin varmistanut. Raha ei haise, mutta siitä lähtee ääni. Kesäinen aamuyö, parvekkeen ovi oli auki, vaimoni heräsi poliisiautojen pillien ulvontaan, heräsin minäkin, sanoin: ”Kultaseni, rauhoitu, se on vain rahan ääni!”

Kaiken kokemani jälkeen ihmettelen vain vellovaa rasismikeskustelua. Vaikka mitä se vanhalle äijälle enää kuuluu. Rasistijahti alkaa vain olla samoissa mittasuhteissa kuin neuvostovastaisuuden nuuskiminen 1970-luvulla. Ehkäpä tämän päivän möykkääjät hekin 20 vuoden kuluttua ovat häpeissään.

Itselleni pantiin jo nuorena jauhot suuhun, kun kaverini kanssa riitaannuin leikissä ja kutsuin häntä savolaislantsariksi. Ja mitä hän vastasi? Hän vastasi: ”Niin olenkin ja olen ylpeä siitä!” Hän menestyi elämässään.

 

Jatka hälinääsi hullu maailma! Meikäläisellä on nyt kesä. Tervapääskyt ovat saapuneet ja parvekkeella on kaksi maalaustelinettä. Isompi ja pienempi. Ehkä saan pienen kaverin. Aloitamme ehkä väriopista ja etenemme taiteellisen sommittelun perussääntöihin. Siinäpä ihmisen elämänkaaren kaksi päätä! Vierekkäin. Ja tervapääskyt jatkavat liitelyään.

 

Jukka Varviala
jukka.varviala@pp.inet.fi