Kesällä 1970 Brasilia voitti jalkapallon MM-kultaa, ja Edward Heathista tuli Britannian pääministeri. Suomessa komitea ehdotti apteekkien sosialisointia, ja shaahi sai vastaansa mielenosoittajat.
Samaan aikaan nuorehkot älyköt ahkeroivat presidentti Urho Kekkosen taustavoimana tavoitteena panna oikeusjärjestelmä uuteen uskoon.
Syyskuun 1970 alussa työ oli valmis: haastattelu, jossa Urho Kekkonen harjoitti Jukka Kekkosen sanoin ”väkevän oikeuspoliittista” kritiikkiä.
– Perusongelma hänen mielestään oli siinä, että maan lakimieskunta oli asenteiltaan yksiviivaisen konservatiivista ja hälyttävästi kansasta vieraantunutta. Syynä tähän oli muun muassa vanhakantainen, ajastaan jälkeen jäänyt lakimieskoulutus, J. Kekkonen tulkitsee.
Lakimies-lehden, Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen aikakauskirjan, Kekkos-teksti on haastattelu sanan epätavallisessa merkityksessä. Kekkoselle esitettiin puoli tusinaa kysymystä, joihin hän vastasi perusteellisesti: juttu vie parikymmentä sivua.
Lakimies, jota päätoimitti Olli Ikkala, kertoo johdannossa, että lehti oli nyt ”päättänyt luopua tavanomaisesta merkkipäiväkirjoituksesta”. Sen sijaan presidenttiä pyydettiin vastaamaan ”eräisiin ajankohtaisiin, lähinnä kansanvaltaa ja sen toteutumista lainkäytössä koskeviin kysymyksiin”.
”Ei kirjoittanut monta riviä”
Julkisoikeuden emeritusprofessori Lars D. Eriksson luki Kekkosen haastattelun pitkästä aikaa:
– Hirvittävän jännä kokemus. Harvinaisen poliittinen haastattelu – en muistanut, että se oli näin poliittinen.
Miten kaikki menikään?
Antero Jyränki, presidentin entinen kansliapäällikkö, on kertonut muistelmissaan, että vastauksia hiottiin kesällä 1970 viikkokaudet työryhmässä. Siihen presidentti halusi Tampereella juuri väitelleen yhteiskuntatieteilijän Raimo Blomin; ja siihen Jyränki valtuuksillaan lisäksi kutsui OTL Lars D. Erikssonin, OTT Antti Kivivuoren ja OTT Olavi Heinosen.
Mikä oli haastattelutekstissä Kekkosen osuus, mikä taustavaikuttajien?
– Ei Kekkonen itse kirjoittanut monta riviä, Eriksson muotoilee.
– Taustavaikuttajien kesken ei ollut erimielisyyttä, hän alleviivaa.
Eriksson muistaa Jyrängin keskeisen roolin. Työryhmä kokoontui hänen kodissaan Otaniemessä. Jyränki koosti keskusteluista vastausluonnokset, joita toiset kommentoivat.
Vaikuttiko presidentti haastattelutekstiin ollessaan kansliapäällikköönsä yhteydessä kahden kesken, sitä Eriksson ei voi tietää.
Presidentillistä haukea kera snapsien
Erikssonille mieleenjääneintä kesän 1970 haastatteluprojektista on Kekkosen kanssa syöty haukilounas.
69-vuotias UKK oli pyytänyt Tamminiemen vesiltä hauen, mikä miehissä nautittiin lounaaksi snapsien kera. Mikään varsinainen työlounas, tekstin hiomisineen, ei tuo ollut.
– Liikuttavaa, että presidentti oli itse kalastanut. Ylpeäkin hän hauesta oli. Palkitsemisen makuakin lounaassa oli: kiitos, pojat, kun kirjoititte.
Eriksson toteaa, että esimerkiksi hänen ruotsinkieliseen FBT-mielipidelehteen 1967 kirjoittamastaan artikkelista ”Politisk demokrati och socialism” voi löytää samoja yhteiskunnallisia aineksia kuin Lakimies-lehden Kekkos-haastattelusta. Lehden päätoimittaja oli Claes Andersson.
Jälkiperspektiivistä Eriksson luonnehtii haastattelun olleen aikansa ”vasemmistodemarinäkemys”. Asetelma hymyilyttää: ”Vasemmistodemarijengi tulee ja sanoo, mitä presidentin pitää sanoa.”
”Saimme presidentin nimissä sanotuksi sen, mitä olimme vuosia yrittäneet. Ajattelutapamme sai legitimiteetin.”
Ajattelutapaan kuului esimerkiksi, että ”juridiikka on vain retoriikkaa”.
Näille radikaaleille ajatuksilleen 32-vuotias Eriksson koki saavansa Kekkos-haastattelusta oivaa tukea.
– ”Vasemmistodemarijengi” ei halunnut paljastua, sillä tällöin ”koko juttu olis mennyt pieleen”, Eriksson toteaa. Vasta Jyränki sitten muistelmissaan avasi koko kuvion.
– Olen miettinyt paljon, miksi Kekkonen hyväksyi kaiken sen. Halusiko hän näyttää ikätovereilleen, että on vielä vireä: että seuraa aikaansa?
Sen Eriksson aisti, että haastattelulla Kekkonen ”sai yksinkertaisesti koston”. Sillä ”hänen onnellisuutensa oli niin ilmeinen”. Esimerkiksi Paavo Kastari, yksi Erikssonin oppi-isä, on kertonut kahden kesken Erikssonille, miten Kekkonen 1930-luvulla koki ”saaneensa turpiinsa” pyrkiessään ministerinä lakkauttamaan IKL:ää.
– Jos tuntisi paremmin Kekkosen henkilöhistoriaa, havaitsisi, että tekstissä on piikkejä helvetisti.
Kolme + viisi = kahdeksan
Lakimies-lehden haastattelukysymysten laatijoita oli lehden ilmoituksen mukaan kolme OTT Aulis Aarnio, LaL Matti Savolainen ja OTL Ilmari Ojanen ja Jyrängin työryhmän jäseniä siis viisi. Viime kädessä oli kyse kahdeksan miehen piiristä.
– Olimme hyvin läheisiä kaikki, luonnehtii Eriksson. Esimerkiksi Kivivuori yksi haastatteluvastausten luonnostelija oli 1970 Lakimies-lehden kirjallisuusosaston toimittaja.
Oireellista sekin, että Kekkonen kutsui päiväkirjansa mukaan marraskuussa 1970 kaikki kahdeksan lounaalle ”Lakimies-haastattelun merkeissä”. Lisäksi paikalla oli OTT Juha Vikatmaa, yliopistoassistentti ja kokoomuksen kansanedustaja.
Sittemmin kahdeksikon jäsenet ovat Erikssonin mukaan paljolti erkaantuneet.
Oliko Kekkonen haastattelussa esitettyjen ajatusten takana myöhemmin?
– Ei taatusti, Eriksson vastaa empimättä.
Entä Eriksson?
– En olisi enää valmis allekirjoittamaan, Eriksson toteaa. Naurahdellen sitten, että hänenkin ajattelunsa on kehittynyt ”taantumukselliseen suuntaan”. Esimerkiksi vallan kolmijako-oppia hän ei enää kyseenalaistaisi samaan tapaan.
Se, että haastattelu herätti intohimoisiakin reaktioita, oli taustaryhmälle odotettua.
Onko haastattelulla ollut todellisia vaikutuksia?
– Se vaikutti uuden valtiosäännön sisältöön. Tai tuomioistuinten oli pakko muuttaa perustelukäytäntöään.
– Se haastattelu vahvisti tiettyjä trendejä. Siis juna oli jo liikkeessä, ja haastattelu lisäsi vauhtia.
”Traagista” on kuitenkin Erikssonin viime professorivuosinaan oikeusfilosofiaan kallistuneen emerituksen mielestä se, että viime aikoina ”legalismi ja formalismi ovat taas olleet kunniassa”.
Olipa outo foorumi
Sitäkin Eriksson kertoo miettineensä, miten se oli mahdollista tällä foorumilla: konservatiivisena pidetyn Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen julkaisussa.
Eriksson oli 1960-luvun puolivälissä Helsingin yliopistossa tovin Lakimies-lehden päätoimittajan (1970–1980), professori Olli Ikkalan assistentti. Nyt Erikssonilla on varaa nauraa: vero-oikeudesta, Ikkalan leipälajista, hän ei ymmärtänyt paljonkaan.
Oli siinä pari, Eriksson muistelee: ”fennomaani” professori, jolle hän ahvenanmaalainen umpiruotsinkielinen assistentti joutui puhumaan ruotsia.
Ikkala tuskin on voinut olla portti Lakimies-lehteen. Erikssonilla on toinen teoria: Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen puheenjohtaja (1970–1973) Simo Zitting piti Aarniota ”lempilapsenaan”, eikä olisi ihme, vaikka portit Lakimies-lehden palstoille olisivat avautuneet juuri Zittingin avulla.
Esimerkiksi Paavo Kastari, Kekkosen saunakaveri, reagoi Erikssonin mukaan haastatteluun tyyliin: Onko Kekkosesta tullut hullu?
Sen, että Lakimiesliitto puolusti jälkikeskustelussa jäseniään, Eriksson hyvin ymmärtää. Toiminnanjohtaja Pentti Ajo ”ei kärjistänyt mitään”.
Haastattelu saatiin liittoon etukäteen
Varatuomari Pentti Ajo aloitti Lakimiesliiton toiminnanjohtajana 1966, Kekkosen oltua presidentti vuosikymmenen. Ajo muistaa, millainen oli Kekkosen, oikeustieteen tohtorin, ja Lakimiesliiton suhde 1960-luvun lopulla:
– Hän oli meille etäinen Tasavallan Presidentti: yhteyttä ei juuri pidetty. Hänet noteerattiin, ja säännöllisesti hänet kutsuttiin Lakimiespäivien avajaisiin. Ja hän yleensä tulikin.
Loppukesästä 1970 Lakimies-lehti lähestyi Lakimiesliittoa julkaisijayhdis-tyksensä kattojärjestöä korrektisti etukäteen.
Lakimiesliittoon tuli postissa ehkä viikko ennen numeron ilmestymistä Kekkos-haastattelun teksti tiedoksi.
– Saatiin kohtuullinen aika valmistautua. Kerittiin perehtyä tekstiin tosi perusteellisesti.
Ennen muuta Ajo ja tiedotuspäällikkö Jarmo Virmavirta panivat syksyn työaikataulujaan oitis uusiksi. Oivallettiin, että Kekkosen puheenvuorosta ”vääjäämättä tulee iso juttu”, joten sen hoitamiselle piti raivata tilaa kalenterissa.
Ajolla oli tiedotuspäällikköön ”hyvä työparisuhde”, ja hän piti arvossa niin kollegan sujuvaa kynää kuin mediakentän hallintaa.
Sohlbergia taivuteltiin
Liiton hallitus hyväksyi vastaustekstin Kekkosen suorittamaan julkiseen ripitykseen. Mutta: kuka ottaisi sen nimiinsä?
Liiton puheenjohtaja Sakari Sohlberg suostui pienen taivuttelun jälkeen.
Koko liiton luottamusmieskärki tuntui toki olevan medialta vähän tavoittamattomissa. Kommentointivastuu sälyttyi liiton 33-vuotiaan toiminnanjohtajan harteille.
– Pallo jäi minulle. Se oli suuri vastuu ja kunnia, Ajo muotoilee kokemuksensa 36 vuotta myöhemmin. Aikanaan hän kyllä kiroili, kun kaikki tuntui kaatuvan toiminnanjohtajan kontolle.
Haastattelun julki tultua päätyi Ajo oitis syyskuun 1970 alussa esittämään television pääuutislähetykseen Lakimiesliiton kommentit Kekkosen kritiikistä.
Ajon leikekirjasta näkyy, että toiminnanjohtaja oli kovien haasteiden edessä. Hänet muun muassa kutsuttiin Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen tilaisuuksiin eri puolille maata.
– Niissä aallot kävi korkeina, Ajo muistelee Lakimiesyhdistyksen paikallisosastojen tilaisuuksien tunnelmia. Tuomarikunta ”tunsi tulleensa tökityksi, ja reagointi oli sen mukainen”.
”Sisäinen kaappaus”
Sai liiton puheenjohtajakin osansa. Kekkonen lähestyi Sohlbergia 9.9.1970 päivätyllä kirjeellä. Teksti oli suorasukaista: ”Se seikka, että Te ilmeisesti katsotte luonnolliseksi, mikäli 200.000 markan veronkavaltaja pääsee pienemmällä rangaistuksella kuin 20 markan varas, on järkyttävä.”
Kirje tuli julkiseksi, kun Kekkonen julkisti muutama vuosi myöhemmin ns. myllykirjeensä.
Sohlberg ei kuitenkaan jäänyt 1970 Kekkos-tuleen makaamaan, vaan antoi kynällä takaisin. Eikä Kekkonen tiettävästi vastakirjeistä tykännyt.
Seuraavina vuosina häntä ei nähty Lakimiesliiton tilaisuuksissakaan.
Sohlbergia haastattelu jälkitapahtumineen kosketti tavallista lähempää siksi, että Kekkonen viittasi 9.9. päivätyssä kirjeessään sotamies Hytin tapaukseen. Majuri S. O. Lindgren oli ampunut Hytin elokuussa 1944 rintamalla syyttäen tätä karkuruudesta. Sotaviskaalina toimi asiaa käsitelleessä sotaylioikeuden istunnossa juuri Sohlberg.
Ajo arvioi, että Hytin tapauksen uusi esilletulo osaltaan vaikutti siihen, että ”Sohlberg ei ollut heti taipuvainen haastattelua kommentoimaan”. Viittaus Hyttiin ”kosketti hänen kipeää muistoaan”.
Tietysti Lakimiesliitossa pohdittiin, miten pitkälle haastattelu oli nähtävä Kekkosen kannanotoksi. Esimerkiksi Kauko Sipponen on jälkeenpäin nimennyt haastattelun junailijoiksi Antero Jyrängin ja Aulis Aarnion.
– Kekkosen tiedettiin olevan noilla linjoilla, mutta muuten haastattelutapausta pidettiin ohjailtuna, Ajo muistelee.
Ajo sai syksyn 1970 tiimellyksissä Jyrängiltä ”pikkumyllykirjeen”, kuten Ajo itse asian ilmaisee.
Sitäkin ihmeteltiin, että kannanotto lähti juuri Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen katon alta. Lakimiesliiton toimistosta katsottuna haastattelu-operaatio näytti välistävedolta tai ”sisäiseltä kaappaukselta”.
Haastattelu kyllä vauhditti
Eikö lakimieskunta kokenut Kekkosen kritiikissä olevan perää lainkaan?
Jo haastattelun aikoihin Ajo muistaa monen lakimiehen todenneen, että ”ei savua ilman tulta”. Oikeuslaitoksen kehittämisen nähtiin kuitenkin olevan vaikeaa, kun rahaa ei oikein ollut. – Toimi nyt näillä budjeteilla, moni huokasi.
Ruotsin oikeuslaitos oli Kekkosen haastattelun aikoihin menettelytavoiltaan paljon suomalaista edellä. Sitten meidänkin oikeusjärjestelmäämme on kehitetty esimerkiksi oikeudenkäynnin valmistelun ja esitutkinnan osalta, Ajo muistuttaa. Lisäten, että epäilemättä Kekkosen haastattelu pani vauhtia kehittämistyöhön.
”Olisi se kehitys tullut muutenkin, mutta varmaan hitaammin.”
