Professori Matti Wiberg opiskelijoineen toteutti mainion avoimuuskokeen (HS 19.12.2010). He lähettivät 230:lle valtion viranomaiselle sähköpostitse tiedustelun yksikön korkeimman johtajan palkasta ja työsuhde-eduista. Perään lähetettiin vielä toinen viesti, jossa haluttiin tietoja ensimmäisen sähköpostiviestin sisällöstä.
Tulokset olivat synkät. Valtaosa viranomaisista suhtautui pyyntöihin välinpitämättömästi, epäluuloisesti tai vihamielisesti, Wiberg kuvailee.
Kokonaan vastaamatta jättäneiden joukossa oli viisi syyttäjänvirastoa, kuusi käräjäoikeutta sekä Rovaniemen hovioikeus ja markkinaoikeus.
Hei, ihan oikeasti! Talo täynnä juristeja, eikä perusoikeuksiin kuuluvasta julkisuudesta tunneta edes alkeita!
Ikävä sanoa, mutta Wibergin tulokset eivät yllätä minua. Tietojen nyhtäminen viranomaisilta on kuin viisaudenhampaan kiskomista. Viranomaisen ensimmäinen vastaus tietopyyntöön on monasti spontaani ei. Pyyntöä ruvetaan oikeasti harkitsemaan vasta sen jälkeen, kun kieltäytymisestä pyytää kirjallisen päätöksen.
Esimerkiksi vuosi sitten pyysin tilastotietoja suojelupoliisin tekemistä esitutkinnoista. Halusin tietää, kuinka monta esitutkintaa Supo on keskeyttänyt, lopettanut tai siirtänyt syyttäjälle sen jälkeen, kun se vuonna 1989 sai oikeuden tehdä esitutkintoja.
Viikkojen miettimisen jälkeen Suposta ilmoitettiin suullisesti, ettei pyyntööni voida suostua, koska tietojen antaminen vaarantaisi Supon toimintaedellytyksiä.
Keväällä uudistin pyyntöni kirjallisesti; tarkoitus oli tietysti valittaa kielteisestä päätöksestä hallinto-oikeuteen. Mutta yllätys, yllätys, Supo päättikin antaa tiedot.
Miksi ihmeessä Supo suostui pyyntöön vasta, kun pyysin kieltäytymisestä kirjallisen päätöksen valitusosoituksin? Kuinka paljon vastaavia tilanteita on? Ja kuinka moni tavallinen kansalainen tietää, että viranomaisen on perusteltava kielteinen kantansa, annettava siitä kirjallinen päätös ja että siitä voi valittaa?
Kerran olen jättänyt juttuideani toteuttamatta, koska julkisten tietojen kerääminen osoittautui ylivoimaisen työlääksi. Olisin halunnut selvittää, mitkä kunnat käyttävät suodatin- tai esto-ohjelmia kirjastojensa yleisöpäätteissä.
Suomen kirjastoseura teki asiasta tutkimuksen ja sai selville, että yli puolet kirjastoista rajoittaa internetin sisältöjä jollain tavalla. Kirjastoseura ei kuitenkaan suostunut kertomaan, missä kirjastoissa suodattimia käytetään.
Mielestäni kuntalaisilla olisi oikeus tietää oman kuntansa käyttämistä suodatin- ja esto-ohjelmista. Niinpä lähetin sähköpostikyselyn kaikkien kuntien pääkirjastoihin. Jopa karhukirjeen jälkeen vain pieni osa kirjastoista oli vastannut.
Ilmeisesti tietopyynnön kärkeen olisi pitänyt laittaa kireänoloinen ukaasi, jossa olisi painotettu, ettei kyse ole mistään vapaaehtoisesta gallupista, vaan julkisuuslakiin perustuvasta tiedustelusta.
Ehkä viranomaisten laiminlyönneistä pitäisi ruveta tekemään rikosilmoituksia. Kerran teinkin sen jälkeen, kun olin kolmisen kuukautta odotellut julkisia asiakirjoja. Sain asiakirjat heti, kun rikosilmoitus oli tullut viranomaisen tietoon.
Helsingin syyttäjä jätti laiminlyönnin kuitenkin syyttämättä, koska hänen mielestään rikosta ei ollut tapahtunut. Valtakunnansyyttäjänvirasto (VKSV) totesi valitukseni jälkeen, että rikos oli tapahtunut, mutta asian vähäisyyden takia asiassa ei nosteta syytettä.
Kuinkahan Helsingin syyttäjänvirasto ja VKSV mahtoivat selvitä Wibergin avoimuuskokeesta? Molemmat kompuroivat. Kumpikin sijoittui kategoriaan "Vastasivat puutteellisesti".
Pitäisikö yllättyä?
