EU-tuomioistuimen julkis-asiamies, englanniksi Advocate General ja ranskaksi avocat général, on jäänyt Suomessa monille vieraaksi hahmoksi. Yleisen väärinkäsityksen mukaan kyse olisi juttujen esittelijästä tai jonkinlaisesta esituomion antajasta.
Runsaan vuoden julkisasiamiehenä työskennellyt Niilo Jääskinen korjaa mielikuvan napakasti.
− Emme ole asianajajia, syyttäjiä, esittelijöitä emmekä kenraaleita. EU:n tuomioistuimen julkisasiamiehen rooli on ainutlaatuinen, sillä täysin vastaavaa ei löydy muualta.
Julkisasiamies rinnastuu statukseltaan EU:n tuomareihin, mutta hän ei osallistu tuomioiden antamiseen. Sen sijaan hän avustaa tuomioistuinta laatimalla jutusta julkisen ratkaisuehdotuksen, joka sisältää laajan katsauksen sen oikeusperusteisiin ja tosiseikkoihin.
– Julkisasiamiehen rooli on dynaaminen, eli meidän on tarkoitus myös kyseenalaistaa aiempaa oikeuskäytäntöä, ei vain ylläpitää vanhaa. Julkisasiamiehen kanta ei aina toistu tuomiossa, mutta se jää silloinkin vaikuttamaan pitkällä aikavälillä, Jääskinen kuvaa.
Kerran 44 vuodessa
Jääskinen saa kunnian jäädä historiankirjoihin EU:n tuomioistuimen ensimmäisenä suomalaisena julkisasiamiehenä.
Julkisasiamiehiä on kahdeksan, mutta vain kolme paikkaa kiertää pienempien jäsenmaiden kesken. Kausi kestää kuusi vuotta, joten laskennallisesti Suomi saa oman julkisasiamiehen kerran 44 vuodessa.
Jääskisestä tuli unionin tuomioistuimen toinen suomalaisjäsen tuomari Allan Rosaksen lisäksi. Unionin yleisen tuomioistuimen puolella työskentelee suomalaistuomarina Heikki Kanninen.
Fyysisesti EU:n tuomioistuin toimii pikkuisessa Luxemburgissa, joka on kotipaikka joukolle muitakin unionin toimielinten yksiköitä ja virastoja.
– Viihdyn täällä mainiosti, ja työ on osoittautunut hyvin mielenkiintoiseksi, Jääskinen summaa ensituntumaansa.
Arkinen aherrus on pitkälti omassa työhuoneessa istumista, oikeustapauksiin perehtymistä ja näkemysten vaihtamista kabinetin avustavien juristien kanssa. Ratkaisuehdotuksia syntyy julkisasiamiestä kohti keskimäärin 25 vuodessa.
Julkisasiamies osallistuu myös istuntoihin, joissa hän voi esittää kysymyksiä asianosaisille.
Sattumalta EU-konkariksi
Jääskinen oli odotettu valinta Suomen julkisasiamieheksi, sillä hänet tunnetaan paitsi osaavana virkamiehenä ja tuomarina, myös EU-harrastajana ja eurooppaoikeuden asiantuntijana 1980-luvulta lähtien.
Sekä lisensiaatintyö että väitöskirja liittyivät eurooppalaisen oikeuden kiemuroihin.
– Alkujaan päädyin tälle tielle sattumien kautta. Aikomukseni oli ryhtyä tutkimaan immateriaalioikeutta, Jääskinen muistelee.
Matkan varrelle on mahtunut muun muassa toimiminen ensin oikeusministeriön ja sitten eduskunnan suuren valiokunnan Suomen ETA- ja EU-jäsenyydestä vastaavana juristina.
Suomen liittyessä unioniin 15 vuotta sitten kansallinen lainsäädäntö piti saattaa unionin oikeuden mukaiseksi. Samalla käännettäväksi tuli koko EU:n normisto eli acquis communautaire. Valtavan urakan vastuuhenkilönä toimi Jääskinen.
– En vieläkään oikein tiedä, miten selvisimme. Kiire oli hurja ja sivuja kerralla työstettävänä noin 50 000. Mutta unioniin päästiin, hän naurahtaa.
Erilaisuus saa näkyä
EU:n julkisasiamiehet eivät ole samasta puusta veistettyjä, vaan erilaisuus ja kulttuuritaustat saavat ja niiden pitääkin näkyä, Jääskinen kertoo.
Siinä missä yksi kirjoittaa ratkaisuehdotuksensa laveasti ja jopa Cervantes'ta lainaten, toinen suosii tiivistä tyyliä. Eritaustaiset julkisasiamiehet tarkastelevat juttujen ratkaisuperusteita eri tavoin oman oikeuskulttuurinsa pohjalta.
KHO:ssa pitkään työskennelleen Jääskisen lisäksi Ranskan julkisasiamies Yves Bot ja Slovakian Ján Mazák ovat taustaltaan tuomareita, loput professoreita.
– Juuri erilaisuudessa piilee EU:n rikkaus. Oikeudenkäyttö on tulkintaa, jossa monenlaiset näkemykset ovat pelkästään eduksi, Jääskinen tuumii.
Kansallisuus ei silti saa vaikuttaa tekstien sisältöön, sillä sekä tuomarien että julkisasiamiesten työn ehdoton periaate on riippumattomuus.
– Julkisasiamies käsittelee vain poikkeustapauksissa juttuja, joissa asianosainen on omasta maasta. Perusteluissani viittaan kuitenkin mieluusti suomalaiseen oikeuskirjallisuuteen, josta löytyy paljon relevanttia sanottavaa, Jääskinen linjaa.
Suomeksi vai ranskaksi?
Kulttuurin lisäksi julkisasiamiehen työtä leimaa vahvasti kieli. EU:n tuomioistuimen virallisen linjan mukaan julkisasiamiehet saavat halutessaan tuottaa ratkaisuehdotukset äidinkielellään.
Käytännössä viime laajentumisesta lähtien on kuitenkin kielipaletin paisuttua noudatettu ”herrasmiessopimusta”. Sen mukaan julkisasiamiehet kirjoittavat unionin suurilla kielillä eli ranskaksi, englanniksi, saksaksi, espanjaksi tai italiaksi.
Jääskinen laatii tekstinsä ranskaksi, joskus myös englanniksi. Ne ovat myös EU-tuomioistuimen viralliset kielet, joita kaikkien on osattava.
− En pääse kehumaan ranskantaidoillani, mutta saan itseni ymmärretyksi, hän sanoo.
– Kabinetissani työskentelee avustajina suomalainen, ranskalainen, puolalainen ja brittiläinen juristi. Ratkaisuehdotukset ja kiireellisten menettelyjen kannanotot syntyvät yhteistyönä monen luonnoksen ja pitkän ajatustenvaihdon kautta.
Kieli on valtaa
Kielikysymys yhdistetään usein vaikutusvaltaan. Tälläkin saralla julkisasiamiesten näkemyksissä on painotuseroja.
– Minusta ratkaisuehdotuksen tehtävä on ennen kaikkea auttaa tuomion antamisessa. Käännösprosessi vie aikaa, joten ranskan tai englannin käyttö tuo ehdotuksen käytännössä aiemmin tuomareiden käyttöön. On siis perusteltua ajatella, että niillä kielillä kirjoitettu teksti voi vaikuttaa enemmän tuomioon, Jääskinen pohtii.
Mutta kuinka paljon julkisasiamiehillä mahtaa lopulta olla valtaa EU:n oikeudenkäytössä?
− Tehtävänkuvan mukaan julkis-asiamies avustaa tuomioistuinta, vaikka onkin asemaltaan tuomareiden rinnalla. Toisaalta julkisasiamiehet esittävät mielipiteensä julkisesti ja omalla nimellään, kun taas yksittäisten tuomareiden kantoja ei kerrota.
− Niinkin kuulee sanottavan, että tuomareilla on EU:ssa valtaa, julkis-asiamiehillä vaikutusvaltaa, Jääskinen kiteyttää.
Julkisasiamies
– riippumaton neuvonantaja
• Luxemburgissa sijaitseva EU:n tuomioistuin koostuu kolmesta osasta: unionin tuomioistuimesta (entiseltä nimeltään yhteisöjen tuomioistuin), unionin yleisestä tuomioistuimesta (yhteisöjen ensimmäisen asteen tuomioistuin) ja virkamiestuomioistuimesta.
• Julkisasiamiehiä on kahdeksan, kaikki unionin tuomioistuimen puolella.
• Julkisasiamies on puolueeton ja asiantunteva neuvonantaja, joka antaa ratkaisuehdotuksia uusia oikeuskysymyksiä sisältävissä asioissa.
• Valtaosa tuomioista päätyy ratkaisuehdotuksen kannalle. Julkisasiamiehen mielipide ei kuitenkaan sido tuomareita, ja päinvastainen ratkaisu on yhtä mahdollinen.
• Julkisasiamiehet ovat tuomioistuimen jäseniä, kuten tuomarit. Toimikausi kestää kuusi vuotta.
• Viisi julkisasiamiestä edustaa suuria jäsenvaltioita (Saksa, Ranska, Britannia, Espanja, Italia). Kolme muuta paikkaa kiertää pienempien jäsenmaiden kesken (tällä hetkellä Suomi, Slovenia ja Slovakia).
Niilo Jääskinen
Syntynyt: 16.9.1958 Mikkelissä
Koulutus:
• oikeustieteen kandidaatti (1980) ja lisensiaatti (1982) Helsingin yliopistosta oikeustieteen tohtori (2008),
• väitöskirja ”Eurooppalaistuvan oikeuden oikeusteoreettisia ongelmia”
Työura:
• Helsingin yliopiston tutkija ja opettaja 1980–1986
• Rovaniemen käräjäoikeuden notaari 1983–1984
• oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos 1987–1989
• ulkoministeriön lainsäädäntöneuvos 1989–1990
• oikeusministeriön ETA-yksikön päällikkö 1990–1995
• eduskunnan suuren valiokunnan valiokuntaneuvos ja EU-asioiden sihteeri 1995–2000
• KHO:n ylimääräinen jäsen 2000–2002
• KHO:n jäsen 2003– (virkavapaalla)
• EU:n tuomioistuimen julkisasiamies 7.10.2009–
Muuta:
• julkaissut perusteoksen Euroopan unioni – oikeudelliset perusteet (Talentum, 2007)
• yliopistouudistuksen selvitysmies professori Jorma Rantasen kanssa (2005–2007)
• Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsen (2000–2009) ja puheenjohtaja (2006–2009)
Perhe:
• vaimo ja kolme aikuista poikaa
Yliopistouudistuksessa ei pidä mennä harhaan
Niilo Jääskinen toimi toisena opetusministeriön selvitysmiehistä, kun tämän vuoden alussa voimaan tullutta uutta yliopistolakia pohjustettiin.
Porua aiheuttanut yliopistouudistus erotti yliopistot valtiosta ja teki niistä itsenäisiä oikeushenkilöitä. Päätavoitteeksi otettiin tutkimuksen ja opetuksen tason kohentaminen.
Yliopistot kantavat nyt itse osan taloudellisesta vastuusta. Se merkitsee myös varojen keräämistä yksityishenkilöiltä ja elinkeinoelämältä, vaikka yliopistojen toimintamenot rahoitetaan entiseen tapaan valtion budjetista.
– Opetuksen laatu on keskeinen haaste, sillä Suomessa yliopistojen opetustehtävä on jäänyt tutkimuksen jalkoihin. Seison uudistuksen takana, mutta siinä on oltava tietyissä kohdin tarkkana, Jääskinen puntaroi.
Turha lahjoituspelko
Yksi ansoista on keskustelu yliopistojen lukukausimaksuista.
– Suomen ei pidä mennä harhaan ja vierittää yliopistojen rahoittamista kotitalouksien vastuulle. Pienessä maassa opiskelija-aines on käytävä tiheällä kammalla läpi, eikä varallisuus saa vaikuttaa opiskelupaikkaan, Jääskinen pohtii.
Pelko yliopistojen ajautumisesta yritysten talutusnuoraan on Jääskisen mielestä turha.
– Kritiikissä on sotkettu keskenään kaksi asiaa eli yliopistojen toimintarahoitus ja pääomat. Valtio maksaa yhä perustoiminnan, ja itse keräämällään pääomarahoituksella yliopistot voivat tehdä mitä haluavat. Lahjoittajat eivät voi sitoa yliopistojen käsiä, ja tuskin yrityksiäkään kiinnostaa tukea huonoa tutkimusta, hän selittää.
Jatkossa yliopistojen on tärkeää erikoistua vahvuuksiinsa.
– Kaikki eivät voi pienessä maassa tarjota kaikkea. Se olisi resurssien tuhlausta.
