Suomen paras julkishallinnon työpaikka
Puolet elämästään eli 27 vuotta Väestörekisterikeskuksessa työskennellyt Hannu Luntiala tietää, että se jos mikä kuulostaa tylsältä työpaikalta: nuoret juristit kertoilivat kapakassa, minne itse kukin oli valmistuttuaan päässyt töihin, ja vaivautunut hiljaisuus laskeutui ravintolapöydän ylle, kun tuli hänen vuoronsa.
– Erään kerran olin jämähtänyt töistä rättiväsyneenä television ääreen katselemaan jotain B-luokan amerikkalaista elokuvaa. Siinä oli kohtaus, jossa pahasti mokannut poliisimies uhattiin siirtää töihin väestörekisteriin, jos moka vielä toistuisi…
Todellisuus on onneksi toisenlainen: Väestörekisterikeskus valittiin Great Place to Work® Institute Finlandin järjestämässä kilpailussa Suomen parhaaksi julkishallinnon työpaikaksi vuonna 2006. Amerikkalaisinstituutin mukaan hyvä työpaikka on sellainen, jossa työntekijät luottavat organisaation johtoon, ovat ylpeitä siitä, mitä tekevät ja nauttivat työtovereittensa kanssa työskentelemisestä.
– Meillä on hirmuisen innostunut porukka, ja uudet sähköiseen henkilöllisyyteen ja verkkoasiointiin liittyvät palvelut ovat tuoneet lisää draivia, kolmisen vuotta yli 120-henkistä virastoa johtanut Luntiala kehaisee.
– Monissa organisaatioissa kyllä julistetaan henkilökunta niiden tärkeimmäksi pääomaksi, mikä ei kuitenkaan näy käytännössä. Meille asia ei ole pelkkä klisee.
Novellikokoelma Hommes alkaa ”Mustalla”, siivoojaksi päässeen maahanmuuttajan tarinalla. Kieli on sympaattisen murteellista, mustaihoinen kertoja on oppinut ”puhua suomi sinnepäin”.
– En tunne yhtään maahanmuuttajaa, enkä sen puoleen ketään muutakaan tässä kokoelmassa esiintyvistä miehistä, novellin kirjoittaja, Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja Hannu Luntiala, 53, naurahtaa.
Toisessa kertomuksessa mietiskelee pedantti ja perin erikoinen esimieheksi edennyt kirjanpitäjä, kolmannessa kertojan kieli muuttuu Stadin slangiksi. Esikoiskokoelman jokainen novelli on kutkuttavan erilainen, äijät puhuvat omalla äänellään.
– Miehet ovat erilaisia, niin kuin heidän kohtalonsa ja tarinansakin. Sen vuoksi kaikkia ei voi kirjoittaa samalla tyylillä, vaan kielen pitää olla sopusoinnussa miehen ja tarinan kanssa, Luntiala sanoo.
Novellissa ”Hombres” kielellinen irrottelu pääsee huippuunsa, kun sen kirjanpitäjä-kertoja sulkee toimistonsa neljäksi viikoksi: ”Calendra pois plocka, informae la Posta, no lettros, windows o dooros alla ferme, no criminale insido, an message ona wall: On Holiday!” Koko kertomus on Luntialan keksimää katalanian kieltä, jota on yllättävän helppo ymmärtää.– Jotkut ovat ottaneet sen ihan tosissaan, jopa lehtiartikkeleissa!
Päihdyttäviä sanoja
Väestörekisterikeskuksen ylijohtajan kevättalvella ilmestynyt esikoisteos oli monelle yllätys, sillä Hannu Luntiala ei ole kirjoittamisestaan juuri puhunut.
– Lähimmät työtoverini ovat tienneet, koska voitin aikoinaan muutaman palkinnon runoillani ja novelleillani. Silloin sana levisi, hän kertoo.
Sitä ylijohtaja vähän harmittelee, ettei kukaan töissä ole rohjennut tulla sanomaan kirjasta mitään, vaikka hän on varta vasten vienyt sinne vapaakappaleita ja vaikka hän on mielestään pomoksi helposti lähestyttävä.
– Kun siihen on sydänverensä vuodattanut, toivoo, että joku sanoisi edes jotain!
Jotkut ovat kyllä sanoneetkin, sillä kriitikoilta Hannu Luntialan esikoinen on saanut myönteisen vastaanoton, novellikokoelmaa on kiitelty yllättäväksi ja oivaltavaksi, sen kirjoittajaa vetäväksi tarinankertojaksi.
Luntiala jakaa novellinsa kahteen ryhmään, ”tavallisiin” ja niihin, joita kirjoittaessa ja lukiessa voi saada sanahumalan.
– Silloin sanat itsessään ovat syy kirjoittaa tai lukea, pelkästään niistä päihtyy niin, ettei tarinaa välttämättä tarvita lainkaan, hän kuvailee.
Itse hän pitää eniten juuri niistä novelleista, jotka humalluttavat: niissä on lyyrisyyttä ja tajunnanvirtaa.
– Kokoelmasta jäivät pois tarinat, joista olisi saanut parhaat kännit. Proosaksi ne kieltämättä ovatkin aika poikkeuksellista tekstiä, Luntiala virnistää.
Runoista proosaan
Viime elokuussa Hannu Luntiala sai Tammelta sähköpostiviestin, jossa ilmoitettiin, että hänen novellikokoelmansa on päätetty julkaista.
– Se oli mahtava tunne, sillä olen saanut kyllästymiseen asti niitä kuuluisia kahden lauseen kirjeitä, joissa kiitetään mielenkiinnosta ja ilmoitetaan, ettei tekstejä julkaista.
Luntiala nimittäin kirjoitteli jo 80-luvun alussa runoja, joista hän itse oli haltioissaan, mutta kustantajat eivät. Väärinymmärretty runoilija masentui tylystä vastaanotosta niin, että lopetti kirjoittamisen kokonaan.
– Avioero 90-luvun loppupuolella muutti elämäntilanteeni. Surutyötä tehdessäni kaivoin vanhat runoni esiin ja tulin lähettäneeksi niitä myös Suomen Kulttuurirahaston runokilpailuun.
Tuomaristo rankkasi runouden ensimmäisen palkinnon arvoiseksi, mutta kustantajat eivät syttyneet toisellakaan kierroksella.
– Eräs kustannustoimittaja vihjaisi, että minun kannattaisi kokeilla proosan kirjoittamista. Rupesin kirjoittamaan novelleja, ja laji alkoi heti tuntua omalta.
Ei pelkkää työtä
Hannu Luntiala on oikeustieteen kandidaatti, tutkintotodistuksen hän sai Helsingin yliopistosta vuonna 1979. Juristi Luntialasta kuulemma tuli, koska hänellä ei ollut erityisiä taipumuksia ja suvussa oli ennestäänkin monta juristia.
– Vähän minua opiskeluaikoina mietitytti, osuiko valinta oikeaan, mutta jotenkin sain tutkinnon suoritetuksi ja ajauduin Väestörekisterikeskukseen. Nyt, kun olen siellä koko ikäni ollut, tuntuu ihan mukavalta olla sellaisessa asemassa, että voi ottaa vastuun koko hommasta, ylijohtaja sanoo.
– Elämässä pitää kuitenkin olla muutakin kuin työ, vaikka työ olisi antoisaakin. Kirjoittaminen on minulle pakotie, siitä nautin joka hetki.
Toisen pakotien hänelle tarjoaa jazz: rankan työpäivän jälkeen raju moderni jazz helpottaa kummasti. Luntiala soittaa itsekin huilua, mutta vakuuttaa taitojensa olevan sangen vaatimattomat: estradille hän suostuu tulemaan ainoastaan kirjailijana.
– Toivoisin voivani tarjota tarinoillani lukijalle samanlaisen irtioton arjesta kuin itse saan niitä kirjoittaessani. Novellit eivät ole Suomessa kovin suosittuja, vaikka ne itse asiassa sopivat erittäin hyvin tähän kiireiseen aikaan: bussissa tai junassa tai ennen nukkumaanmenoa novelli voi olla juuri oikeanlainen kerta-annos. Kymmenen minuuttia, ja se on siinä.
