Mediassa nousee aika ajoin puheenaiheeksi Suomen muuttuminen holhousvaltioksi. Holhous-Suomessa moni kansalaisille mielihyvää tuottava toiminta on kiellettyä tai ainakin rajoitettua niin, että mielihyvä kääntyykin mielipahaksi.
Kuten arvata saattaa, kansalaisten, järjestöjen ja yritysten toimintavapauksia rajoittavaa holhous-Suomea kritisoidaan tässä keskustelussa. Arvostelua ovat saaneet osakseen niin kahvila-autolle myöntämättä jätetyt luvat kuin viski-, anteeksi, olutmessujen mainontaan puuttuminen.
Arvostelijat eivät välttämättä ole väittäneet, että holhoukseen syyllistyneet viranomaiset olisivat ylittäneet toimivaltansa. Siinä tapauksessahan päätöksen muuttamiseksi olisi käytettävissä oikeusturvakeinoja. Pikemminkin kyse on ollut viranomaiselle annetun harkintavallan käytöstä tavalla, josta keskusteluun osallistujat eivät pääsääntöisesti ole pitäneet.
Kuka tätä harkintavaltaa sitten käyttää? Vaikka päätökset tehdään viranomaisen nimissä, on päätösten valmistelun ja siten harkinnan takana yksittäisiä virkamiehiä. Virkamiehen tehtävänä on soveltaa lakia yksittäisessä tapauksessa. Sinänsä sopivaa työtä vaikkapa lakimiehelle.
Mutta kuuluuko holhous-Suomea koskevan kritiikin kärki kohdistaa päätösten takana oleviin virkamiehiin?
Vastuu takaisin Arkadianmäelle
Holhousvaltiokeskustelun mielenkiintoisimmat kommentaattorit tulevat eduskunnasta. Viranomaisten on toiminnassaan noudatettava lakia. Mikäli lainsäädäntö jättää virkamiehelle päätöksentekijänä harkintavaltaa, lienee virkamiehen velvollisuus tätä valtaa käyttää.
Eduskunnan tehtävänä puolestaan on säätää ne lait, joita virkamiehet noudattavat ja soveltavat. Joidenkin kansanedustajien kommenteista on voinut kuitenkin päätellä, että heidän mielestään virkamiehet eivät ole onnistuneet soveltamaan lakeja tarkoituksenmukaisella tavalla.
Eikö tällaisessa tapauksessa kansanedustajan olisi syytä katsoa peiliin, sillä harkintavalta, jota virkamies päätöksiä tehdessään käyttää, on saatu eduskunnalta?
Mikäli kansanedustajan mielestä harkintavallan käytössä on oikaistavaa, pitäisi ryhtyä laatimaan lakialoitteita, joilla nämä ongelmat korjattaisiin ja annettaisiin virkamiehille eväät parempiin päätöksiin. Vai onkohan vaalien lähestyessä olennaista vain osallistua aktiivisesti keskusteluun – aloitteethan eivät kuitenkaan tälle vaalikaudelle ehtisi käsittelyyn.
Hallintopäätösten laatutaso tuskin paranisi poistamalla virkamiehiltä kaikki harkintavalta. Eipä lainsäädäntöä edes olisi mahdollista laatia niin, ettei sen soveltaminen edellyttäisi mitään harkintaa. Tällöinhän virkamiehet olisi jo aikaa sitten korvattu automaateilla, jotka pyynnön saatuaan erehtymättä ja täysin ilman harkintaa antaisivat juuri oikean päätöksen asiaan kuin asiaan.
Sanoista tekoihin
Holhous-Suomea koskeva keskustelu on lähtenyt samoille raiteille kuin mikä tahansa epäkohtia koskeva keskustelu helposti lähtee: keskustelua hallitsee epäkohtien olemassaoloon keskittyminen. Kukin keskustelija haluaa tuoda esille, kuinka on itse kohdannut kyseisen epäkohdan tai vain taivastella, kuinka kauheita tällaiset epäkohdat ovat.
Tällainen keskustelu on likimain yhtä hyödyllistä kuin jokasyksyinen ”talvi yllätti autoilijat” -uutisointi. Harvemmin keskustelussa jaksetaan nähdä vaivaa ja tuoda esiin käytännön ehdotuksia epäkohtien ratkaisemiseksi – niin ei tehdä tässäkään kirjoituksessa.
Virkamiesten ratkaisuja koskeva kritiikki ei toki aina ole aiheetonta. Varmasti harkintavaltaa voisi käyttää perustellusti myös toisin kuin sitä käytetään.
Päätökset voisivat olla johdonmukaisempia ja paremmin perusteltuja. Siihen, miten päätöksistä viestitään, voisi kiinnittää enemmän huomiota. Joskus säännöistä voisi etsiä perusteita sallia asioita kieltojen ja käskyjen etsimisen sijaan. Ehkä kahvila-autolle pitäisi olla tilaa Helsingin keskustassa. Ehkä ulkoilmakonsertissa voisi nauttia omia juomia.
Eroon syyllistämisen kulttuurista
Toisaalta päätökset eivät saa olla sattumanvaraisia. Viranomaisten päätösten pitää olla ennustettavia, ja kaikkia luvanhakijoita tulee kohdella yhdenvertaisesti.
Mutta mikä ohjaa virkamiesten harkintavallan käyttöä tilanteissa, joissa säädökset, oikeuskäytäntö tai soveltamisohjeet mahdollistavat yhtä hyvin niin mielihyvän kuin mielipahankin tuottamisen?
Uskon, että ainakin yksi taustalla vaikuttava tekijä on into etsiä syyllisiä. Asioiden ei tarvitse mennä sen pahemmin pieleen, kun jo alkaa kinastelu siitä, kuka on tilanteeseen syyllinen.
Tiedotusvälineet ja sosiaalinen media saattavat liittyä syyllisjahtiin. Aiemmin toimintavapauksiaan peränneiden kansalaisten asenne muuttuu kertaheitolla. Nyt kansalaisten kysymys kuuluukin, miten viranomaiset ovat voineet sallia tällaista.
On kuin itsestään selvää, ettei kansalainen itse ole vastuussa mistään tekemisistään tai päätöksistään. Siksi pitää löytää joku syyllinen, jota voidaan rangaista, jolta
voidaan vaatia korvauksia ja joka voidaan julkisesti häpäistä. Siinäpä kannustinta virkamiehelle olla luova ja salliva. Kieltämällä kaiken saa osakseen vain arvostelua liiasta holhouksesta.
Vapaus ja vastuu samassa paketissa
Syyllisten etsimisen kulttuuri ei toki rajoitu vain viranomaisten toimintaan. Toiminnanharjoittajat alasta riippumatta joutuvat yhä tarkemmin miettimään, millainen vastuu omasta toiminnasta voi aiheutua. Asiakkaat, käyttäjät tai jäsenet kokevat kiellot ja ohjeet vapauden rajoittamiseksi olematta kuitenkaan valmiita ottamaan vapauden erottamatonta kumppania, vastuuta, kannettavakseen.
Holhous turruttaa ja opettaa siihen, että asiat on ajateltu puolestamme eikä vastuuta omista tekemisistä ole. Oman vastuun puuttuminen johtaa siihen, että ongelmien ilmaantuessa syylliset pitää löytää muualta kuin peilistä.
Syyllisten etsimisen kulttuuri taas johtaa siihen, että rajoitukset hallitsevat. Holhouksen vähentäminen edellyttänee tämän kehän katkaisemista, mutta mistä kohtaa?
Jokainen voi omalta osaltaan miettiä, kuinka paljon ottaa vastuuta omista tekemisistään silloinkin, kun isoveli on jo ajatellut asian puolestamme. Voisiko holhouksen määrä vähentyä, jos osoittaisimme kantavamme enemmän vastuuta omista teoistamme?
Teksti: Janne Mustonen
Kirjoittaja on Lakimiesliiton yksityissektorin valiokunnan jäsen.