Hallitusneuvos Terho Pilsin koko tähänastisen elämän merkittävimmät asiat olivat tapahtuneet enintään kahden kilometrin säteellä Helsingin Senaatintorista. Hän on ikänsä asunut Katajanokalla, käynyt koulunsa Kruununhaan valmistavassa koulussa ja tullut ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta eli Norssista. Luki itsensä juristiksi Helsingin yliopistossa ja oli opiskeluaikanaan kesätöissä Ritarikadulla, ulkoasiainministeriön vahtimestarina, oli Helsingin poliisilaitoksen passitoimistossa Pohjoisesplanadin ja Helenankadun kulmassa, kahdessa Aleksin suuressa liikepankissa ja valmistuttuaan oli Aleksilla vakuutusyhtiössä vuoden-pari. Vakuutusyhtiövaiheen jälkeen hän auskultoi Espoon kihlakunnanoikeudessa Helsingin Annankadulla ja siitä lukien hän onkin ollut oikeusministeriössä, ja vain oikeusministeriössä, ja on edelleen.
Tänä marraskuun lopun aamuna, tarkemmin sanoen marraskuun 25. päivänä, hän tapansa mukaan lähti kello 7.55 kävelemään kotoaan Katajanokalta hoitamaan virkaansa ministeriöön Eteläesplanadi 10:een. Kauppiaankadulta, talosta numero 10, missä hän on asunut, kuten koko sukunsa, niin kauan kuin muistinsa ylti. Mereltä tuleva jäinen viima ei haitannut, sehän tuli selkäpuolelta. Esplanadi, niin eteläinen kuin pohjoinen, oli hänelle mieluinen paikka. Ja nyt koko puisto on valaistu jouluvaloin, puissa on tuhannet tuikut, katujen yllä tähdet ja puistovalot kuin Pietarista. Ja oma työpaikka: Katutaso – eli liiketaso – valaistu, huoneissakin oli jo valot, myös Pilsin pyörökaari-ikkunallisessa huoneessa kolmannessa kerroksessa. Vahtimestari toivotti hyvää huomenta.
Päivän alku lupasi hyvää. Rikoslain erään luvun ja sen muutamien pykälien uudistamiskomitea kokoontui ties kuinka monennen kerran. Terho Pils oli puheenjohtajana, mutta häntä se ei surettanut eikä se hänelle huolta aiheuttanut, sillä työn oikeastaan teki oikeustieteen kandidaatti Miia X, niinhän ne hallitussihteerit tekevät. Pils saattoi enemmänkin omistautua eräänlaiselle vapaalle seurustelulle pitäen kuitenkin keskustelut raameissaan. Ja mikä parasta! Tällä kertaa istuntopaikaksi ei ollut valittu yhtä niistä ikkunattomista toisen kerroksen neuvotteluhuoneista, joissa ei ollut muuta somistusta kuin Suomen kartta, ja sekin haalea ja yksivärinen. Ei, nyt kokoonnuttiin, kuten ehkä kerran aikaisemminkin, maan alla, Justus-kabinetissa!
Tämä komitea oli kokoonpanoltaan, kuten yleensä komiteat, varsin kirjava: Kansaneläkelaitoksen osastopällikkö, HUSin osastolääkäri, Rikosseuraamusviraston joku päällikkö, lääninvankilan johtaja, Asianajajaliiton edustaja, juristi Pakolaisneuvonnasta ja sitten vielä pari muuta, Pils ja sihteeri mukaan lukien yhteensä kymmenen. Jo komitean ensimmäisistä kokoontumisista lukien oli Pils mielessään sommitellut, (silloin kun tarjolla oli vain dallaspullaa tai texaspullaa kahvin kera – Justus kabinetissa yleensä sai voileivänkin – milloin kinkkua, milloin juustoa ja joskus katkarapuakin kuten Östermalmshallenilla Tukholmassa), pientä lisuketta kirjaansa tästä Espan harmaasta talosta. Esikuvanaan hänellä oli Agatha Christien teos Eikä yksikään pelastunut (kirjan aiempi nimi: Kymmenen pientä neekeripoikaa). Lääninvankilan johtaja murhataan, onko syyllinen asianajaja, miksi pakolaisneuvonnan juristi surmataan, olisiko syyllinen rikosseuraamusviraston päällikkö? Tässäpä juonelle lihaa luitten ympärille!
Kirjan kirjoittaminen oli kieppunut kauan Pilsin mielessä. Hän oli saanut aikaiseksi jo parisataasivuisen kirjan 1990-luvun alussa, kirjoitus oli menossa jo kustantajalle, kun silloiselta oikeusministeriltä ilmestyi Eteläespa 10 -tapahtumiin liittyvä kirja monien muitten kirjojensa ohella. Siihen se silloin jäi, ihan sopivaisuussyistä. Mutta nyt oli tullut Pilsin aika. Ja jo alkusyksystä hän oli lähettänyt kustantajalle käsikirjoituksen.
Kokouksen jälkeen hän istahti keinuvaan nahkanojatuoliinsa, sellainen suotiin vain ministerille, kansliapäällikölle ja neuvoksille. Ulkona loistivat kauniisti Espan valot.
Puhelin soi. ”Hei, kansliapäällikkösi täällä vain vaivaa, olisiko aikaa piipahtaa huoneessani?” ”No, mikä ettei, tulenpa hyvinkin”, vastasi Pils. Toisen kerroksen huoneessaan kansliapäällikkö ojensi Pilsille paperinipun, päällimmäisellä lehdellä otsikkona ”Elämää Harmaassa Maailmassa, muistelmia ministeriöstä”. ”Olen lähettänyt kustantajalle, eräänlaisia muistoja näiltä päiviltä, mitä sanot, haluatko lukea?” ”Ei, mieluummin koen yllätyksenä kirjan annin, onneksi olkoon, oli minulla mielessä jotakin samanlaista, mutta se on tainnut tyssätä kustantamoon”, vastasi Pils.
Se taas siitä, mietti Pils mennessään huoneeseensa ja katsellessaan pyörökaari-ikkunasta ulos. Näin kävi taas. Matto vedetty alta.
Lähes kymmenen vuoden työ ja kustantajalta ei ole kuulunut mitään. Ai niin, tuohon armahdusasiaan otan vielä kantaa ja aamun komiteaistunnon esityslistaan. Mitäpä noista kirjallisista harrastuksista. Tuskinpa kello oli paljoakaan. Pils lähti kotimatkalle. Espan valot toivat hyvän mielen, kohta Tuomaan torikin tuossa edessä avataan, tulee joulumieli, lapsillehan se on tärkeätä, että isäkin on iloinen.
Kotona Kauppiaankadulla. Hänen vaimonsa Kaarina oli tullut jo kotiin ja ruoka oli uunissa. ”Kultaseni, sanoi Kaarina, menikö päivä hyvin? Posti on tuonut muuten yllätyksen, säästänkö jouluksi vai avaatko paketin heti? Kustantajaltasi joululahja, ilmeisesti kirja tai kirjoja, iso paketti, hain sen postista.” ”Avataan vain, päivä on ollut hieman raskas”, vastasi Terho. Kaarina avasi paketin, sisällä oli kymmenisen kovakantista kirjaa: ”Harmaa talo Espalla” ja saatekirje: ”Arvoisa hallitusneuvos Pils. Pahoittelemme, että emme ehtineet tarkistuttaa Teillä enemmälti kirjaanne emmekä ennakkoon ilmoittaa muutoinkaan asiasta, sillä tarkoituksemme oli saada kirjoittamanne kirja joulumarkkinoille ja työtahtia kiristäen onnistuimme. Toivomme, että olette tyytyväinen, ja uskomme, että tämä yli 10 000 painos menee hyvin kaupaksi. Terveisin ja Hyvää Joulua: Kustantajanne.”
”Rakkaani, säilyykö ruoka huomiseen?”, kysyi Terho vaimoltaan. ”Miksipä ei, uuniruokaa”, vastasi Kaarina. ”Ajattelin vain, että jos menisimme illalliselle tänään, vaikka tuohon Bellevuehen”, sanoi Terho, ”ikään kuin pikkujoulua viettämään, kahdestaan”.
Pakaraharjun Toivo
