Professori Heikki Halila on vuonna 1944 perustetun Suomen Lakimiesliiton yhdeksäs puheenjohtaja.
Heikki Halilan ura on oikeastaan aika yllätyksetön. Kun voittaa lukiolaisena J.K. Paasikiven juhlavuoden kirjoituskilpailun I palkinnon, täytyy olla kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Heikki Halilan isä Jouko Halila oli professorina Helsingin yliopistossa Heikki Halilan tullessa ylioppilaaksi. Näin ollen olettaisi, että oikeustieteellinen tiedekunta olisi ollut itsestään selvä opiskelukohde. Heikki Halilan ja Pekka Timosen toimittamasta Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita -teoksesta ilmenee kuitenkin, että valtiotieteellinen tiedekunta veti Heikki Halilaa puoleensa. Sanotusta teoksesta ilmenee kaksi syytä Heikki Halilan lopulliselle opintosuunnan valinnalle. Lakimieskoulutus tarjosi erilaisia uramahdollisuuksia. Toinen syy näyttää olleen käytännönläheinen: kun Heikki Halila pääsi ylioppilaaksi vuonna 1971, oikeustieteelliseen tiedekuntaan pääsi ilman valintakoetta. Valinta oli siis myös panos-tuotos-ajattelun seurausta. Valinta oli siunaukseksi sekä suomalaiselle oikeustieteelle että Suomen Lakimiesliitolle.
Heikki Halilan tähänastinen elämäntyö on pääosin tapahtunut yliopistomaailmassa. Mutta Heikki Halila on taitavasti osannut yhdistää teoreettisen koulutuksen käytännön toimiin. Kun hänet valittiin vuonna 1979 sittemmin yli viisi vuotta toimineen yhdistyslakikomitean sihteeriksi, hän yhtäältä palasi nuoruutensa innostuksen eli yhdistystoiminnan pariin ja toisaalta hän löysi väitöskirja-aiheensa. Mammuttimaisen ”Toimivaltajako yhdistyksissä” kirjoittamiseen kului toki aikaa, mutta tuona aikana Halila kirjoitti neljä merkittävää yhdistysoikeudellista teosta. Edellä sanottujen kahden seurauksen lisäksi – ja kenties tätä tilaisuutta ajatellen tärkeimmäksi seuraukseksi – yhdistyslakikomitean sihteerin tehtävä merkitsi kolmattakin asiaa. Heikki Halilasta kehittyi yhdistysoikeuden ykkösnimi niin teorian kuin – ja tämä on liittomme kannalta tärkeintä – käytännönkin kysymyksissä.
Heikki Halilan toiminta Suomen Lakimiesliitossa alkoi jo vuonna 1976, jolloin hän toimi liittomme hallituksen jäsenenä ensin vuoden ja sitten perään kaksivuotiskauden. Halila on toiminut liittomme oikeuspolitiikan neuvottelukunnan sihteerinä ja ylioppilastoimikunnan varapuheenjohtajana. Merkittävä Heikki Halilan panos on myös jäsenjärjestössämme Nuoret Lakimiehet ry:ssä, jonka kunniajäsen Halila on.
Heikki Halila toimi liittomme puheenjohtajana vuosina 2001–2006. Halilalla oli – ja on varmasti edelleen – kaksi kirkasta päätavoitetta: 1. yhtenäisen lakimiesidentiteetin rakentaminen ja säilyttäminen ja 2. liiton merkityksen korostaminen lakimiesten etujen ajajana.
Seuraavassa ensin muutama sana professori Heikki Halilan korostamasta lakimiesidentiteetistä.
Heikki Halila on muistuttanut meitä aina siitä, että toimintamme moninaisuuden keskellä meitä kaikkia yhdistää tapamme hahmottaa maailmaa. Lakimiehet ovat aito, itsenäinen ja omaperäinen ammattikunta, lakimieskunta.
Opettajana, tutkijana, kirjoittajana ja vaikuttajana Heikki Halila on koskettanut lukemattomia oikeustieteen opiskelijoita, tutkijoita ja muita lakimiehiä. Hänen vaikutuksensa ulottuu kuitenkin kauemmaksi kuin yliopistoyhteisöön. Aktiivisena koulutuspoliittisena toimijana Halila on jo pitkään ollut aina eturintamassa puolustamassa suomalaisen lakimieskoulutuksen kestävää kehittämistä. Hän on ollut mukana korostamassa yleistutkinnon merkitystä lakimieskoulutuksen kulmakivenä. Keskeistä on juridisen ajattelun kehittyminen, joka vaatii laajoja opintoja kaikilta juridiikan osa-alueilta. Halila on ollut puolustamassa kestäviä yliopistollisia lakimiesyhteisöjä ja vastustamassa toiminnan pirstomista uusiin yksiköihin. Hän on toistuvasti myös muistuttanut, ettei korkealaatuista lakimieskoulutusta ja juridista osaamista saavuteta, jos valmistuvalla lakimiehellä ei ole mahdollisuuksia työllistyä koulutustaan vastaaviin tehtäviin ja siten hyödyntää oikeustieteellistä osaamistaan.
Toinen Heikki Halilan keskeisistä havainnoista on siis Lakimiesliiton merkityksen korostaminen.
Voidakseen puolustaa yhteisiä etujaan lakimieskunnan tulee nähdä edellä mainittu lakimiesidentiteetti. Mutta se ei riitä. Lakimiesidentiteetin on esiinnyttävä yhteisrintamassa myös ulospäin. Meidän etumme on, että työnantajat ymmärtävät oikeustieteellisen koulutuksen arvon ja lakimiesten osaamisen merkityksen. Meidän etumme on, että suomalainen lainsäädäntö, oikeuskäytäntö ja oikeudellinen tutkimus ovat korkeatasoisia ja takaavat kansalaisten oikeusturvan. Professori Heikki Halila on nähnyt, että yhteisten etujen ajaminen vaatii järjestäytymistä, yhteistä organisaatiota eli siis Suomen Lakimiesliittoa.
Heikki Halilan keskeinen merkitys lakimiesten edunvalvonnalle ja toiminnalle on hänen väsymätön toimintansa yhteiseen identiteettiin nojaavan lakimieskunnan aktivoimisessa yhteiseen toimintaan. Hänelle lakimiesidentiteetti ja lakimiesten yhteinen toiminta eivät ole toisistaan erotettavissa.
Minulla on suuri ilo ja kunnia paljastaa suomalaisen lakimieskunnan yhtenäisyyden ja yhteisen identiteetin puolustajan ja rakentajan muotokuva. Erityisen suuren ilon minulle tuo se, että voin tehdä sen täällä, paikassa, jossa kaikki Heikki Halilan toiminnan osa-alueet kohtaavat. Paikassa, jossa koko lakimieskunta kohtaa toisensa – siis Lakimiesliitossa.
Lakimiesliiton puheenjohtajan,
professori Risto Nuolimaan
puhe Heikki Halilan muotokuvan
paljastustilaisuudessa toukokuussa.
Professori Heikki Halila:
Sujuva yhteistyö on onnistumisen edellytys
Kiitän liiton herra puheenjohtajaa kauniista ja puhuttelevista sanoista. Liiton hallitusta kiitän siitä, että se on tahtonut jatkaa muotokuvien sarjaa, joka on monessa järjestössä päässyt katkeamaan. Kun maalauttamispäätös oli tehty, oli taiteilijan valinta helppoa. Olimme mieltyneet Mika Törösen töihin näyttelyissä ja hän oli maalannut kotiimme pojastamme Henristä pastellityön. Arvelen muidenkin vakuuttuvan siitä, että taiteilija on onnistunut tehtävässään kuvattaessa mallia liiton puheenjohtajan roolissa.
Tulin Lakimiesliiton hallitukseen vuoden 1976 alusta opiskelijajärjestöjen edustajana, neljännesvuosisata ennen puheenjohtajakauteni alkua. Hallituksen puheenjohtajana oli Erkki Ailio, toiminnanjohtajana Pentti Ajo ja hallituksessa mukana monia merkittäviä lakimiesliittolaisia vaikuttajia kuten Raimo Lehtinen, tuleva Akavan puheenjohtaja. Hallitusvuosien jälkeen olin aktiivinen lakimiesliittolainen, joinain vuosina valiokunta- tai toimikuntajäsen sekä liittokokousedustaja, joissain asioissa hyvin informoitu ja taustakeskustelujen kävijä, mutta ei juuri enempää.
Hallituspöytään tuleminen oli nuorelle hallituksen jäsenelle elämys, jonka mieleenpainuvuutta lisäsivät liiton puheenjohtajan, tohtori Matti L. Ahon luja kädenpuristus ja sanat uusille hallituksen jäsenille, Hän toivoi meidän vakuuttuvan siitä, että tästä asemasta käsin voi vaikuttaa asioihin. Liiton puheenjohtajan tehtävä puki Ahoa erinomaisesti varioidakseni Pirkko-Liisa Haarmannin hänestä käyttämää kielikuvaa. Hän on liiton puheenjohtajista se, jonka toimintaa olen ensimmäisenä ja lähimpänä seurannut. Hän loi minulle mallin siitä, millainen liiton puheenjohtaja voi olla: henkilö, jolla on – oikeusneuvos Göran Portinia tässä lainaten – vähemmän valtaa kuin Ruotsin kuninkaalla, mutta joka voi kuitenkin eri tavoin vaikuttaa lakimieskunnan yhteisiin kysymyksiin.
Kun lähestyin 50 ikävuotta ja olin asettunut yliopistouralle, pohdiskelin mielessäni, olisiko olemassa tehtävää, joka mahdollistaisi vaikuttamisen yhteisiin asioihin muuten kuin kulisseista käsin tai kirjoittamalla. Oli vain yksi tehtävä, joka tässä tarkoituksessa houkutteli ja kiinnosti ja jossa tahdoin kokeilla voimiani, Lakimiesliiton puheenjohtajuus. Se oli myös enin, mitä saatoin toivoa ja tavoitella. Kun olin syrjässä liiton luottamustehtävistä, valituksi tuleminen syksyllä 2000 vaati minut tunteneiden tukea. Kiitos siitä.
Lakimiesliiton johto on poikkeuksellisella tavalla kolmitasoinen. Se koostuu liiton puheenjohtajasta, hallituksen puheenjohtajasta ja toiminnanjohtajasta. Sujuva yhteistyö tämän kolmikon kesken on tehtävissä onnistumisen edellytys. Välttämättömän sopeutumisvaiheen myötä ja sen jälkeen yhteistyö aluksi Jorma Rechardtin ja sittemmin Asko Nurmen pitkään johtaman hallituksen sekä Jorma Tilanderin johtaman toimiston kanssa kehkeytyi yhteisymmärrykseen ja yhteiseen tahtoon perustuvaksi. Yhdessä koimme menestyksen hetket, ja kollektiivina otimme vastaan sen, ettemme voineet kaikessa onnistua.
Aika ei ole vielä kypsä tilinpäätökseen vuosilta 2001–2006, ja on muistettava, että järjestöissäkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Joitain piirteitä voidaan kuitenkin jo nyt tuoda esiin.
Lakimiesliitonkin ongelmana on ollut kuluvalla vuosikymmenellä järjestäytyminen. Liian moni lakimies kysyy, saako hän heti riittävästi henkilökohtaista hyötyä ja rahanarvoisia etuja jäsenmaksunsa vastineeksi. Tänä privatisoituneena aikana emme ole saaneet riittävästi perille sitä viestiä, että jäsenetumme ovat hyvät ja että järjestäytymiselle on myös viime kädessä lakimiestä itseäänkin hyödyttäviä aatteellisia syitä. Toinen ongelma on liiton julkisuuskuva, josta kriittisimmät sanovat, ettei sitä ole. Tässä on tietenkin ollut pohdittavaa liiton johdolle. Ammattiin perustuvien järjestöjen toiminta ei kiinnosta tiedotusvälineitä niin kuin aikaisemmin. Minullekin on kerrottu, että liiton tekemisistä kerrotaan näyttävästi vasta, kun on tapahtunut riittävän suuri skandaali. Keskeisissä asioissa saimme toki sanomaamme kohtuullisesti lävitse, emmekä missään vaiheessa hakeneetkaan konfrontaatiota vain julkisuuteen päästäksemme.
Puheenjohtajakaudellani 2001–2006 Lakimiesliiton onnistumisiin on kuulunut se, ettei meitä kertaakaan lyöty kunnolla kanveesiin. Olimme painitermiä käyttäen muutaman kerran tukalassakin sillassa, mutta selviydyimme ainakin kerran myös onnen ollessa myötä. Liiton talous saatiin Pekka Timosen johdolla kuntoon. Tulos oli hämmästyttävä, kun rakenteellinen alijäämä poistui ja jäsenpalveluita samalla kehitettiin. Liiton sisäinen yhtenäisyyskään ei ollut missään vaiheessa vakavasti uhattuna.
Oikeus- ja koulutuspolitiikassa torjuimme pahimmat uhat kuten Joensuun tiedekuntahankkeen. Ammatillisessa edunvalvonnassakaan saavutukset eivät olleet aivan huonoja. Asenteet alkavat vähitellen kallistua siihen suuntaan, että julkissektorin työnantajan intressinä myönnetään olevan palkkakilpailukyvyn edistäminen ylimmän henkilöstön ja vaativissa asiantuntijatehtävissä toimivien osalta. Valtiotyönantaja ylpeili pitkään sanoessaan, että palkat ovat riittäviä niin kauan, kuin tehtäviin on tulijoita. On tarvittu paljon myös lakimiesliittolaista vaikuttamista siihen, ettei näin enää ajatella.
Liiton puheenjohtajuus antoi minulle enemmän kuin saatoin kuvitella. Tämä oli läheisin ja rakkain tehtävä, joka minulla on ollut tai tulee olemaan. Vaikka tässäkin tehtävässä on vaivansa, oli helppo motivoitua, kun saattoi nähdä, miten niin moni lakimiesliittolainen hoiti omaa tehtäväänsä sydämellään toimistossa ja luottamusmiesorganisaatiossa.
Heikki Halila:
Mieleen tarttunutta
Vuosina 2001–2006 liitto joutui tekemään paljon töitä tuomarikouluhankkeen torjumiseksi. Sitä ajettiin ministeriössä aika härkäpäisesti, ja eräissä asioissa toimittiin niin kuin hankkeesta olisi jo päätetty, vaikkei näin ollut asian laita. Niinpä auskultointijärjestelmää oltiin ajamassa alas vakansseja vähentäen niin, että oltaisiin lopulta tapahtuneiden tosiasioiden edessä. Nyt kun hanketta ei enää ajeta, voidaan keskittyä siihen, mitä liitto on koko vuosikymmenen ajanut: tuomareiden täydennyskoulutuksen kehittämiseen ja auskultoimisen edistämiseen koulutuksena ja työharjoitteluna.
Leena Luhtasen ura oikeusministerinä sai ikävän lopun vaalirahoitussotkuissa. Hänellä ei ollut helppoa toimia oikeusministerinä vailla lakimieskoulutusta ja siten tuntumaa alan moniin kysymyksiin, niin kuin se ei olisi muillekaan samassa asemassa oleville. Liiton kannalta yhteistyö Luhtasen kanssa sujui kuitenkin monessa asiassa hyvin, esimerkkinä Joensuun tiedekuntahanke. Vaikka kentältä jupinaa kuuluikin, oli paikallaan, ettemme tyrmänneet hänen valintaansa oikeusministeriksi.
Matti Vanhasen toisen hallituksen ohjelmassa on lautamiesjärjestelmän käytön vähentäminen. Tämä kannatettava kirjaus tuli hallitusohjelmaan hieman yllättäen mutta oikeaan aikaan, kun tavoitteena on tuottavuuden lisääminen tuomioistuimissa. Kun olin hallitusohjelman taustakeskusteluissa mukana, saatoin liiton entisenä puheenjohtajana todeta, että asia ei olisi luultavasti edennyt, jos Lakimiesliitto olisi ollut aloitteentekijänä. Toisinaan oli parempi, että liitto vaikutti asioihin taustalla, mutta piti päänsä matalana, kun tehtiin virallisia ehdotuksia.
Suomen laki -teos on pitkän kehittelytyön tulos ja merkittävä osa suomalaista oikeuskulttuuria. Kun se on paisunut kolmi(tai neli)osaiseksi ja yhä vaikeammaksi käyttää, sen asema markkinoilla on heikentynyt. Säädöksiä haetaan internetistä sekä hankitaan painoltaan ja sisältöarvoltaan kevyempiä säädösjulkaisuja. On suuri vahinko, jos Suomen laki -teos ajautuu alas. Siksi pitäisi ottaa askel taaksepäin ja palata sisällöltään tarkkaan harkittuun kaksiosaiseen kotimaiseen lakikirjaan (EU-perussäädöksillä täydennettynä) ja julkaista erikseen EU-lakikirjaa, jolle enemmistöllä suomalaisista lakimiehistä ei ole jokapäiväistä käyttöä.
Juhlajulkaisut ovat kaunis tapa kunnioittaa arvostettuja tutkijoita ja yliopiston opettajia. Niissä on ilmestynyt paljon merkittävää juridiikkaa. Juhlajulkaisujen toimittamispolitiikka on kuitenkin mennyt raiteiltaan. Niitä julkaistaan yhä nuoremmista – aikanaan raja oli yleensä 70 vuotta – ja monesta useita. Julkaisuja ilmestyy niin paljon, että professori voi pitää loukkauksena, jos hänestä ei julkaisua tule. Monet julkaisut ilmestyvät hyvin pieninä painoksina, ja niitä on vaikea saada käsiinsä. Siksi niissä olevat helmet voivat jäädä vaille riittävää huomiota, ja toisaalta julkaisujen taso on kirjava, kun artikkeleiden laatimiseen ei aina ehditä paneutua riittävästi.
Oikeudellistuminen on epäterve ilmiö, kun se tarkoittaa byrokratian lisääntymistä. Esimiestehtäviin joutuminen on tuottanut monelle lakimiehelle yllätyksen siinä, miten paljon hallinnointia johtamiseen nykyisin liittyy. Oma lukunsa on yliopistojohtaminen, jonka tulisi olla vertaisjohtamista. Suuri joukko tutkijoita joudutaan uhraamaan paperinpyöritykseen. Tuottavuusohjelma on paikallaan, jos se merkitsisi tehokkuuden lisäämistä. Yliopistoilla tuottavuuden tulisi tarkoittaa hallinnon ohentumista, mutta todellisuus on päinvastainen. Voimia joudutaan uhraamaan yhä enemmän tutkimukselta ja opetukselta kokouksiin, strategiapapereiden ja toimintakäsikirjojen laatimiseen, auditointeihin valmistautumiseen, raportteihin, suunnitelmiin ja muuhun puuhasteluun.
Väestön ikäjakautuman rajusti muuttuessa on yhä tärkeämpää työurien pidentäminen kummassakin päässä. Lakimiestenkin työmarkkinoilla on kuitenkin yhä suuremmaksi ongelmaksi tullut lopullisen työelämään siirtymisen lykkäytyminen. Opiskelemaan pääsy viivästyy – osin ulkolukua suosivan ja koulumenestystä hylkivän valintajärjestelmän vuoksi. Niin tulevat lakimiehet kuin heidän työnantajansakin näyttävät suosivan jatketun nuoruuden mallia. Elintasosta ei haluta tinkiä opintojen aikana, ja lukukausien aikana ollaan valmiita tekemään töitä, joilla ei ole mitään tekemistä tulevan ammatin kanssa. Työnantajat varovat ottamasta töihin nopeasti hyvin arvosanoin valmistuneita, vaan suosivat niitä varttuneempia, joilla on kokemusta, olkoonpa se mistä tahansa. Siksi yliopistolla on vaikea sitouttaa opiskelijoita tehokkaisiin opintoihin. Muuten on syytä todeta, että nykyiset opiskelijat ovat lahjakasta ja tulevaisuuden haasteisiin ennakkoluulottomasti tarttuvaa joukkoa, jonka kanssa työskentelee mielellään. n
Professori Heikki Halila on toiminut
Lakimiesliiton puheenjohtajana
vuosina 2001–2006.
