Henkirikos maantiellä

Suomessa on tehty liikenneturvallisuustyötä eri muodoissaan jo pitkään. Omat kokemukseni tästä alkavat jo 1960-luvun lopulta, jolloin samoilla renkailla ajettiin ympäri vuoden, eikä ollut turvavöitä. Toimet turvallisuuden parantamiseksi tulivat siis tosi tarpeeseen, kun liikenteessä kuoli yli tuhat henkeä vuodessa. Liikenteen määrä oli kuitenkin varsin vähäistä tähän päivään verrattuna.

Yhdellä osa-alueella ei kuitenkaan ole onnistuttu yhtä hyvin, nimittäin liikenteessä tehtyjen itsemurhien ehkäisyssä. Tässä on erityisenä ongelmana vielä se, että usein näissä tapauksissa on toinenkin, täysin syytön ja sivullinen osapuoli. Vaikka tämä ei kuolisi, jättää tapahtuma varmasti ”haavan” sisimpään.

Jotkut tieliikenteen turvallisuuden parantamiseen tähtäävät toimenpiteet ovat jopa saattaneet pahentaa tilannetta. Aikaisemmin moni itsetuhoinen ajoi päin tiellä olevia betonirakenteita. Nykyään ne on suojattu kaitein ja erilaisin jousirakentein, mikä tietenkin parantaa liikenteen turvallisuutta yleisellä tasolla.

Jotta edes sivullisiin kohdistuvat henkirikokset tiellä voidaan välttää, tarvitaan uusia toimenpiteitä ja vielä monen eri tahon yhteistyönä. Poliisin tehtäväksi tätä ei voi kovin paljon sälyttää. Tällä hetkellä käytännöissä on esimerkiksi tiedonkulkuun liittyvä vakava ongelma. Jos lääkäri päätyy jostakin syystä määräämään asiakkaalle väliaikaisen ajokiellon, siitä tulee merkintä sairauskertomukseen ja asiakas saa kirjallisen päätöksen, mutta poliisille ei asiasta ilmoiteta, toisin kuin pysyvästä ajokiellosta. Poliisi voi pysäyttää liikenne­valvonnassa kyseisen henkilön tietämättä asiasta mitään ja tämä esittää ajokorttinsa ja jatkaa matkaa. Tilanne muuttui taannoin huonompaan suuntaan, kun poliisin rooli ajokorttiasioissa väheni entisestään.

Katseet suuntautuvat odottavasti muille tahoille. Olisiko liikenne­lääketieteellä jotakin annettavaa? Pitäisikö lääkäreiden hyvin tärkeää roolia terävöittää? Ovatko he liian kilttejä, eivätkä halua asettua tässä asiassa ”tuomareiksi”. Onko heillä riittävää tietämystä?

Miten omaiset ja läheiset saataisiin havahtumaan henkilön ongelmiin?

Tehtävä ei ole ihan helppo. Esimerkiksi liikenteessä tehtyihin itsemurhiin liittyvästä tiedottamisesta on jopa täysin vastakkaisia näkemyksiä. Joidenkin mukaan tiedottaminen vain lisää näitä ­tapauksia, ikään kuin yllyttää muitakin. Välimaastossa olevat hyväksyvät neutraalin tiedottamisen.  Toisessa ääripäässä asia nähdään toisin. Vaikeneminen itsemurhista ei poista ilmiötä. Niistä on voitava puhua ja kertoa samalla erilaisista vaihtoehdoista ja tukitoimista. Muutoin mitään tuloksia on mahdotonta saada. Muissa itsemurhissa on tapahtunut 1990-luvulta lähtien kolmanneksen vähentyminen ja varmasti paljolti myös avoimen keskustelun ansiosta.

Nyt on syytä koota vaikkapa laaja työryhmä asiaa selvittämään. Mikään yksittäinen taho ei sitä pysty yksin hoitamaan.