Kukahan on keksinyt sanan pakkoruotsi? Ei mitään pakkoruotsia ole koskaan ollut eikä ole. Joka ei halunnut taannoin oppikoulussa lukea ruotsia niin oli lukematta. Jos kerran hevonen är häst, pappi är präst oli niin vaikeata. Ottipa sitten arvosanaksi nelosen ja kesäksi ehdot ja jos ei ehtoja läpäissyt niin jäi luokalleen. Näin yksinkertaista se oli eikä pakkoa ollut missään. Olimme kuin Kwai-joen sillalla: Pakko, ei meitä työhön saa, kahleet, ne meitä vain naurattaa!
Ruotsinkielen käyttökelpoisuuden opin jo parin opintotunnin jälkeen syksyllä 1955. Isännöitsijä, oliko hän Andersson vaiko Svensson, moitti minua jostakin kolttosesta. Varmaan aiheellisesti. Olin kohtelias ja vastasin äidinkielellään hänelle, että "du är häst!" Parin vuosikymmenen kuluttua olimme hyvissä väleissä ja keskustelimme ruotsiksi taloyhtiön asioista.
Kesätöissäni haastemiehenä Helsingin raastuvanoikeudessa tuntui mitä luonnollisimmalta, että kahvipöytäkeskustelut käytiin ruotsiksi. Ei ollut yhtään haastemiestä, joka ei olisi hallinnut ruotsia. Useimmat osasivat jopa hyvin suomea. Ja kun pääsin isäni toimistoon töihin, sain tehtäväkseni kirjoittaa sujuvalla ruotsillani haastehakemuksen avioeroasiassa ja isäni (före detta Weckman) repi sen kappaleiksi luettuaan sen. Tack!
Lepotekstiksi kerron lisää koulustani silloin joskus viime vuosisadan puolivälin. Olen näköjään nyt samanlainen kuin ne vanhat ukot, jotka häiritsivät asianajajahuoneen elämää, kun olin 40-vuotias. Heidän juttunsa ja sanomisensa oikeudessa olivat kuin keitetystä lampaanpäästä, ja päätin vakaasti, että kun itse olen 60-vuotias, jään sivuun. Tapahtui kuitenkin ihme! Osoittauduin poikkeuksellisen älykkääksi ja jopa hauskaksi seuramieheksi. Kerron hauskoja juttua oikeudenkäynneistä asianajajahuoneessa ja vielä tällä iällä. Kuulkaa: "Repe sanoi, Rape sanoi, syyttäjä sanoi, minä sanoin…" Hei! Mihin kaikki katosivat? Nuoret ovat vikkeliä. No, kerron kuitenkin.
Ei se ruotsinopiskelu ollut yhtään pakollisempaa kuin kasvien keräily. Valitettavasti joku älypää ajatteli luonnonsuojelua ja kasvienkeruu lopetettiin 1970. Ja sen jälkeen kaikki kauniit kedon kukkaset olivat yksiä ja samoja kukkia ja heiniä koululaisille, ja kasvien tuntemus ja niiden kunnioitus katosi. Kun ei tunne kasveja, ei niistä välitäkään, tallataan päälle, kasvi kuin kasvi. Oma herbarioni on yksi aarteistani (perunkirjoitusarvo olisi 20 000 euroa), tosin sen äitini keräsi (arvo nousee 36 000 euroon). Samoin äitimme keräsi myös veljeni kasviston. Molemmat saimme arvosanaksi kympin. Mutta kukat me opiskelimme. Fragária vesca.
Historia on opettanut, etenkin sotahistoria, että tyhjä ja puolustamaton alue vetää puoleensa. Ei tyhjennetä aluetta ruotsinkielestä. Tilalle tulisi pian joku toinen kieli. Arvannette mikä. Ruotsinkielestä on lisäksi pieni hyppäys saksankielen osaamiseen, hieman verbejä kun muokkaa liiren- ja luuren-päätteillä niin ruotsi muuttuu saksaksi. Ja onhan se mukavaa, kun ruotsinkielistä vähemmistöä saa iloisesti sättiä ja kadehtia. Vähemmistövaltuutettu ei korviaan lotkauta. Ja miksi ei morkattaisi, ovathan he olleet rikosasioita hoitavalle asianajotoimistolleni melko kurjaa sakkia. Vuosikymmenten aikana ei heistä ole ollut paljoakaan iloa. Ihmeellistä vähemmistöä. Eikö rikos maistu?
jukka.varviala@pp.inet.fi
