Sörnäisten rantatien Helsingissä ylittää kävelysilta Merihakaan. Ikävä silta ja liikenteen melu tekevät sen ylittämisen sietämättömäksi. Annoin sille taannoin nimen huokausten silta. Sillä se johti taannoin Helsingin verovirastoon. Sillalla huokaisin raskaasti mennessä ja sillalla huokaisin helpotuksesta palatessani.
Taannoin menin pankkiin maksamaan erään kuukauden ennakkoveroa. En koskaan toivu kunkin kuukauden 23. päivän painajaisesta. Pankkitiskillä nuori pankkivirkailijaneitonen lähestulkoon kalpeni parahtaen: "Ei kenelläkään voi olla näin suuret ennakkoverot!" Se tuli suoraan sydämen syvyyksistä tuo parahdus. Eikä hän pystynyt kai hillitsemään ihmetystään ja ihmetys kaikui pankkisalissa.
Olisin voinut olla ylpeä. Katsokaas köyhät, tässä istuu niin kovatuloinen mies, joka maksaa verojakin niin, että pankkineitikin taisi pyörtyä! Mutta eipä ollut syytä rehvakkuuteen, sillä juuri köyhät ja heidän maksuttomat oikeudenkäyntinsä olivat tehneet elämäni tällaisina kuukauden 23. päivinä sietämättömiksi.
Mutta tuona päivänä, se taisi olla helmikuuta ja olin täyttänyt pyöreitä vuosia. Voiko pyöreämpää vuotta olla kuin 40? Vai oliko se 50? Ihan sama, sillä samanlaisia nämä 23. päivät olivat aina ja ikuisesti. Tuona päivänä tiskillä ymmärsin itsekin, että eihän kenelläkään todellakaan voi olla näin suuria ennakkoveroja. Maksoin kuitenkin tuon erän.
Ajelin Hakaniemeen, pysäköin Kristillisen kirjakaupan eteen. Vakavat asiat on aloitettava arvokkaasti. Kävelin yli tuon alussa mainitsemani sillan. Askel ei ollut kevyt. Hissillä ajoin veroviraston alumiinilaatikon 4. kerrokseen. Ammatinharjoittajat. Tervetuloa. Istahdin jonottomaan verovalmistelija X:n oven eteen. Muiden palveluksista en piitannut, sillä vain X ymmärsi asiani. Taas kerran. Vuodesta toiseen. Kuten työtovereitteni asiat.
– Siis ennakkoverot ovat liian suuret tälle vuodelle?
– Kyllä, liian suuret, liian suuret.
– Eli alennettava?
– Alennettava, alennettava.
– Kuulkaa, te olette asianajaja, perheellinen ja oma asuntokin teillä on. Maksatte verot nyt tai myöhemmin, joka tapauksessa maksatte, pistän nämä liput roskiin (pistää). Kahden viikon kuluttua saatte uudet. Näkemiin.
– Näkemiin.
Poistuin. Pari työtoveriani on ilmaantunut jonoon ja juuri tämän X:n huoneen eteen. Muitten palvelukset ja niuhotukset eivät heillekään kelpaa. Kelpo mies tämä X. Hän ymmärtää elämää. Salkkua iloisesti heilutellen kävelin sillan yli autolleni Kristillisen kirjakaupan luokse. Seuraavassa pakinassa kerron opettavaisen tarinan siitä, kuinka joutua verokierteeseen. Eikä edes X ole auttamassa, antamassa hengähdystaukoa.
Mutta tänä vuonna 2011 pakkasviimassa tallustelin Lauttasaaren sillan yli kohti oikeustaloa. Olin jäässä. Vahtimestari pisti minut sulamaan vaatekaappiin, niitä kaappeja onkin tyhjinä, kun lautamiehet on potkaistu ulos ihmisten asioista. Sulettuani menin pullakahville. Pyydän henkilökuntahintaan, siis asianajajahintaan. Kassakone näyttää kaksi euroa ja 15 senttiä. Kassaneiti on hauska ja sanoo, "siis asianajajahinta, se on 215 euroa". Pidän hintaa sopivana, mutta minulla on vain vitonen kukkarossani.
