Identiteettivarkaus

Elektroniikkaliikkeessä kiertely on minulle hämmentävä kokemus. Hyllyt ovat täynnänsä laitteita, joista osan käyttötarkoitusta en ymmärrä. Kirjakaupassa­ selailin iPadin ja iPhonen käyttöön opastavia kirjoja ja ehkä jotakin ymmärsin, mutta pääosin en hölkäsen ­pöläystä. Toisaalta kun seuraan älypuhelimien lääppijöitä vaikkapa suojatietä ylittämässä sivuilleen vilkuilematta (autoilijankin keskittyessä puhelimeensa), en koe menettäväni mitään. 

Ainakaan en menetä siinä, että en osallistu sosiaaliseen mediaan. Kirjoitan kyllä tietokoneella juttujani, mutta melko perinteisesti vain paperilehtiin, ja jutut on pää­asiassa suunnattu vain “omilleni” eli lakimiehille. Sosiaalinen media, etenkin keskustelupalstat, tuntuvat sellaiselta kusiaispesältä, että en halua niihin tikullakaan koskea. Mieluummin istuisin aidossa pesässä pylly paljaana päivän kuin lähtisin rämpimään tuohon someen, ikuisen inkutuksen suohon.

Keskustelupalstoilla oma identiteettikin voi hämärtyä. Vaarana ovat ehkä identiteettivarkaudetkin. Sellaiseen sain tuntumaa viime kesänä palattuani puolisoni kanssa Ruotsista. Astuimme kotitalossamme hissistä kerrokseemme ja mitä kummaa, postiluukustamme oli nimemme poistettu. Tilalla olivat oudot ruotsalaiset nimet, sanottakoon tässä Andersson Svensson! Tuli varsin kummallinen olo, silmäilin kahta muuta ovea, niissä olivat tutut nimet. Vanhan juomalaulun sanat putkahtivat mieleeni: Minne! Jag har tappat mitt minne! Är jag ut eller inne, är jag svensk eller finne… Onko tapahtunut identiteettivarkaus. Vai syyllistynkö itse sellaiseen jos astun sisälle, avainhan kävi kuitenkin oveen. Outo tunne säilyi pitkään vaikka asia selvisi. Huoltoyhtiön erehdys. Nimet piti laittaa saman osoitteen omaavaan asuntoon aiemman tai aiempien nimien tilalle läheisellä X:n kujalla. Me asumme X:n kadulla.

Elämä on monimutkaista. Kaipaan takaisin oikeussaleihin. Ne ovat rauhoittavia paikkoja. Hullun maailman häly jää oven ja ikkunan taakse. Oikeussalissa olen jopa saanut hyvin unen päästä kiinni.