Uskoni suomalaiseen virkakoneistoon on koetuksella. Taustalla ovat tietenkin Helsingin huumepoliisiin päällikkö Jari Aarnioon ja muutamaan hänen alaiseensa liittyvät poikkeuksellisen vakavat rikosepäilyt.
Yksin tapaus Aarnio ei olisi saanut luottamustani horjumaan. Ei tietenkään, yksittäisiä mätämunia löytyy mistä tahansa. Kyse on siitä, että tapaus on paljastanut täysin käsittämättömiä puutteita poliisin toiminnan valvonnassa.
Suuri luottamus toisiin ihmisiin on merkki terveestä yhteiskunnasta. Sokea luottamus on idiotismia. Näyttää siltä, että Suomessa poliisi on niin pop, että alkeellisinkin valvonta on korvattu sokealla luottamuksella.
Luottamus on ulottunut myös tuomioistuimiin. Tämän osoittaa selvitys, jonka kollegani Minna Passin kanssa teimme Helsingin käräjäoikeuden telepakkokeinoista (HS 31.8.2014).
Selvitys osoitti, että poliisille heltiää lupa salaisten pakkokeinojen käyttämiseen ympäripyöreällä liirumlaarumilla. Erityisesti Helsingin huumepoliisi perusteli hakemuksiaan yleisluontoisilla maininnoilla hevosmiesten tietotoimistosta tulleilla vinkeillä – poliisikielellä ne ovat ”luotettavina pidettäviä vihjeitä” – ja epämääräisillä ”rikostiedustelutiedoilla”. Sinänsä on kummallista, että Helsingin huumepoliisin toiminta perustuu näin paljon vihjetietoihin. Eihän sillä ole ollut yhtään rekisteröityä tietolähdettäkään. Mistä ne vinkit oikein tulevat ja millä perusteella ne ovat luotettavia?
Tuomareiden ja poliisien mukaan istunnossa käydään tarkentavaa keskustelua. Tätä rupattelua ei kuitenkaan kirjata pöytäkirjaan. Koska sekä hakemusten että päätösten perustelut ovat silkinohuita, jälkikäteen on mahdotonta sanoa, onko pakkokeinon käytölle ollut laillisia edellytyksiä.
Iso kysymys on, miten ihmeessä kukaan ei ole huomannut tätä täysin systemaattista virhettä.
Valvonnan puute on tullut jatkuvasti esille Aarnio-jutun yhteydessä. Kuitenkin Poliisihallitus ja Helsingin poliisijohto ovat joka käänteessä kiirehtineet vakuuttamaan, että valvonta on tiukkaa.
Jos valvonta on ollut niin tiukkaa kuin poliisipomot väittävät, miten meillä voi olla käsissämme Aarnio-sotku? Ongelma ei edes rajoitu yksittäistapaukseen nimeltä Aarnio, niin kuin poliisipomot haluavat itselleen selittää, vaan poliisissa on isoja ongelmia.
Miten poliisin ylijohdossa ei esimerkiksi huomattu, että Helsingin poliisilla ei ole yhtään rekisteröityä tietolähdettä, vaikka määräysten mukaan säännölliset tietolähteet pitäisi rekisteröidä?
Ylipäänsä tuntuu kummalliselta, että koko Aarnio-tapaus näyttää tulleen poliisijohdolle täydellisenä yllätyksenä. Poliisijohdossa mitkään kellot eivät kilisseet, vaikka Aarnion ja hänen alaistensa epämääräisistä toimista on jo vuosikausia liikkunut niin paljon tietoa, että HS:n toimituksessa päätettiin alkaa selvittää asiaa useita kuukausia ennen kuin esitutkinta alkoi.
Poliisijohdon on turha vedota siihen, että tieto ei kulkenut johtoportaaseen asti. Jos alaiset puhuvat organisaationsa ongelmista mieluummin toimittajalle kuin esimiehelleen, pomot voivat etsiä vikaa itsestään.
Poliisin sotkuja ei saada siivottua sillä, että vastuutahot kiistävät vastuunsa ja inttävät hoitaneensa hommansa. Faktat todistavat päinvastaista.
