Turkulainen juristi Jukka Kumpuvuori on hoitanut oikeudellisia caseja vuodesta 2002. Oman lakiasiaintoimiston hän perusti viime vuoden lopulla.
– Olen nimenä vammaispiireissä tuttu, sillä olen toiminut vuosia järjestötoiminnassa. Tästä kertoo myös se, että 90 prosenttia töistäni tulee Turun ulkopuolelta.
Oma yritys oli Kumpuvuorelle myös taloudellinen pakko. Asuntolaina alkoi painaa päälle ja epäilys siitä, että häntä ei tulla palkkaamaan alkoi vahvistua.
– Jäin aina joko toiseksi tai sitten sopivat paikat olisivat sijainneet Helsingissä enkä halua muuttaa Turusta pois. Pakko myöntää, että työnhaku pyörätuolista käsin on hemmetin vaikeaa, vaikka kokemusta ja koulutusta löytyy. Eräskin työnantaja vain totesi, että heidän toimistoonsa ei pääse sisälle.
Vielä toistaiseksi Kumpuvuori pyörittää liiketoimintaa yksin, mutta 10 vuoden päästä hän toivoo työllistävänsä viisi ihmistä.
– Erityisosaamisaluettani ovat vammais- ja ihmisoikeuskysymykset, sosiaalioikeus sekä terveyden- ja sairaanhoitoon liittyvät oikeudelliset jutut. Yksi osa työnkuvaani on maksuton oikeusapu. Käytännössä tämä tapahtuu siis vasta tuomioistuinvaiheessa, kun maksutonta oikeusapua voi hakea yksityiseltä sektorilta.
Toisten määrittelemä elämä
Kumpuvuorella todettiin 10-vuotiaana selkäydinkasvain. Pyörätuoliin hän päätyi 12-vuotiaana leikkauksessa tapahtuneen hermovaurion seurauksena.
– En ole katkera, sillä tiedän, että leikkauksessa hyödynnettiin silloista parasta osaamista. Sen sijaan vanhempani joutuivat uudessa tilanteessa taistelemaan vuosia oikeuksistani – tai niiden puutteesta. Minulla on vielä tallella ensimmäinen oma valitukseni, kun en saanut kotikaupungiltani uutta pyörätuolia.
Raumalta kotoisin oleva Kumpuvuori muutti Turkuun lukioikäisenä.
– Pelasin siihen aikaan kansainvälisellä tasolla pingistä ja lähdin katsomaan, jos isommasta kaupungista löytyisi peliseuraa. Lukion jälkeen hain neljästi oikeustieteelliseen ja vuonna 2000 pääsin sisään. Oikeustieteen kandidaatiksi valmistuin kahdeksan vuotta myöhemmin. Sittemmin lähdin jatko-opiskelijaksi Åbo Akademiin, missä olin jo toiminut ihmisoikeusinstituutissa tutkimusavustajana. Suomen Akatemian apurahalla pyörivä projekti vammaisten ihmisoikeuksista Ugandassa saa päätöksensä syksyn väitöstilaisuudessa.
Kumpuvuori kiittelee koulu- ja opiskelutovereidensa suhtautumista häneen, mutta harmittelee yleisellä tasolla sitä, että vammaiset jäävät usein sosiaalisen toiminnan ulkopuolelle.
– Yhteiskunnassamme vallitsee syvälle juurtunut käsitys siitä, millaista vammaisen elämän tulisi ja ei tulisi olla. Esimerkiksi suurin osa vammaisista ei käy töissä. Vammaisten todellisuus on paljon raadollisempaa ja kirjaimellisesti köyhempää kuin moni osaa edes kuvitella.
Jukka Kumpuvuori tietää omien kokemustensa perusteella, mitä on olla liikuntaesteinen ja miten asenteet näkyvät käytännössä.
– Asioin työni puolesta paljon sosiaali- ja terveyshuollossa ja vääjäämättä joka kerta minua luullaan heidän asiakkaakseen. Niin pitkään kuin töiden valmistelu etenee sähköpostitse tai puhelimitse, asennevammaa ei pääse syntymään. Valitettavasti pätevyyteni joutuu koetuksella, kun saavun fyysisesti paikalle.
Myös esteellisyys on asia, mikä saa Kumpuvuoren hermostumaan. Usein taustalla on pelkkä vastapuolen ajattelemattomuus, mutta valitettavan usein myös haluttomuus tehdä muutoksia erityisryhmien tarpeita ajatellen.
– Esimerkiksi me emme voi Tiina-vaimoni kanssa istua elokuvissa vierekkäin, koska kaksi pyörätuolia aiheuttaa paloturvallisuusriskin. Tai oikeudessa todistaminen meinasi tyssätä siihen, että oikeustalolle johti vain rappusrivi eikä talosta edes löytynyt invavessaa. Turhauttavaa oli myös aikoinaan taistella sellaisesta työhuoneesta, mihin pääsisin itse kulkemaan! Tilanne johti uupumukseen ja sairauslomaan. Toinen vaihtoehto olisi ollut lopettaa riehuminen ja tyytyä hallinnon päätökseen istua pienessä kopperossa muusta tutkijaporukasta erillään. No, loppujen lopuksi sain tahtoni läpi, Kumpuvuori huokaa.
Sinä olet aina oikeassa!
Liikuntavammainen juristi kokee, että hänen asiakaskuntansa on helpompi lähestyä häntä juuri samankaltaisuuden vuoksi. Hän kuvaa suhdettaan asiakkaihinsa vähemmistöjen yhteydeksi.
– Ihmiset ottavat minuun yhteyttä hyvin hädissään. Yleensä syynä on jonkin etuisuuden epäämispäätös. Iso osa ajastani on selvitystyötä, mutta myös yhteydenottoja virkamiehiin: en suostu jäädä odottelemaan päätöksiä määrittelemättömäksi ajaksi.
Kumpuvuoren toimintaideologia kiteytyy sanoihin "Sinä olet aina oikeassa!". Hän perustelee sananvalintojaan sillä, että jokainen on oikeassa omassa asiassaan ja jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. – Usein vammaista ihmistä syyllistetään omien asioidensa selvittämisestä. Ja aivan liian usein vammainen asioija uskoo viranomaisen olevan oikeassa.
Kumpuvuoren lakiasiaintoimisto solmi vuoden alusta yhteistyösopimuksen Henkilökohtaisten Avustajien Työnantajien Liitto ry:n, Hetan, kanssa. Käytännössä Kumpuvuori toimii Hetan lakimiehenä. Asian ytimeen hänen oli helppo päästä, sillä hänellä itselläänkin on avustaja.
– Henkilökohtainen apu on oikeudellisesti mielenkiintoinen. Vammainen henkilö ja avustaja ovat keskenään työsuhteessa, jolloin apua tarvitseva henkilö huolehtii kaikista työnantajan velvollisuuksista. Kunta on maksajana kolmas osapuoli.
Inhimillisyyttä peliin
Vammaispalvelulaki tuli voimaan vuonna 1988, subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen apuun päättyneen hallituskauden aikana. Suomen vammaislainsäädäntöä Kumpuvuori pitää hyvänä, samoin hän uskoo enemmistön lainsäätäjistä olevan vammaisasioille sensitiivisiä. Sen sijaan glooria ei Kumpuvuorelta riitä oikeuslaitokselle tahi toimeenpaneville virkamiehille.
– On uskomatonta, että esimerkiksi sokeat tai kehitysvammaiset eivät voi todistaa oikeudessa. Tämä on asia, mihin pitää puuttua Euroopan ihmis-
oikeustuomioistuinta myöten. Yleensäkin virkamiesten johtopäätökset vammaisista ovat joko äkkisuoria tai sitten taustalla on pelko kohdata erilaisia ihmisiä. Pienet kunnat ovat pahimpia, siellä viranhaltijoiden valta ylettyy liian syvälle. Tiedän, että työstäni on monelle apua, mutta välillä on todella raskasta tapella omista tai asiakkaan perusoikeuksista "ei vammaisen tarvitse käydä kuin kerran viikossa kaupassa" -asennetta vastaan.
Kumpuvuori hämmästelee myös suhtautumista rikoslaissa määriteltyihin syrjinnän perusteihin, joita ei käytännössä oteta vakavasti. Hän ei kuitenkaan usko, että "tavalliset ihmiset" tietoisesti tai tahallaan syrjisivät vammaisia. Ongelma sen sijaan on, että vammaisten ihmisten elämästä ei tiedetä tarpeeksi.
– Omaan olemiseeni olen jo tottunut, paatunutkin. Toisaalta olen kokenut voimaannuttavana sen tunteen, että en voi jatkuvasti välittää, mitä muut ajattelevat. Onneksi pystyn omien kokemusteni perusteella auttamaan muita, sillä viranomaispapereista ei näy, mitä vammaisen ihmisen elämä on. Se täytyy kokea itse.
Vastuunkannon haasteet
Vammaisten kansalaisten perus- ja ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n puheenjohtaja, juristi Riku Virtanen on Kumpuvuoren pitkäaikainen ystävä ja opiskelutoveri sekä oikeustieteellisen ajoilta että Åbo Akademin Ihmisoikeusinstituutista. Virtanen on Kumpuvuoren tavoin erikoistunut vammaisten ihmisten oikeuksien puolustamiseen, ja myös hän on suuntautumassa kansainvälisen yhteistyön pariin tohtoriopinnoissaan.
– Suomi on YK:n vammaissopimuksen ratifiointiprosessissa muihin maihin verrattuna hitaiden joukossa.
Yhdenvertaisuuslainsäädännön kehitystyö on juuttunut resurssi- ja soveltamisalaa koskeviin ongelmiin. Vasta säädetty ihmisoikeuskeskus on resursseiltaan vielä heikko elin, joka ennakkotoiveista huolimatta ei tuone lisäpotentiaalia vammaisasioihin. Suuria odotuksia kohdistuu YK:n vammaissopimuksen täytäntöönpanoa toteuttavan koordinointielimen luomiseen, mutta sen nimeäminen ja kehittäminen on vasta suunnitteluvaiheessa.
Virtanen katsoo Kumpuvuoren tavoin, että vammaisasioissa ennakkoasenteilla on keskeinen merkitys tuomioistuimissa ja virkamiesten keskuudessa. Tilannetta voi verrata siihen, miten naisiin kohdistuviin väärinkäytöksiin suhtauduttaisiin, jos Suomessa ei olisi yhtään naisjuristia tai -virkamiestä. Kynnyksen keskeinen ajatus on, että vammaisuus ei ole yksittäisen vammaisen synti tai ongelma, johon pitäisi puuttua. Sen sijaan rakennettua ympäristöä, toimintarakenteita ja -kulttuuria pitäisi voida kehittää niin, että erilaiset ihmiset voisivat niissä toimia. Tästä esimerkkinä toimii Kumpuvuoren oikeussaliin pääsyä hankaloittaneet portaat. Haaste ei ole Kumpuvuori vaan rakennuttaja, joka olettaa ihmisten olevan ideaali-ihmisiä. Tilastollisesti 10 prosentilla kaikista suomalaisista on jokin vamma.
