In Memoriam

Asianajaja, laamanni Kullervo Johannes Kemppisen (24.6.1921–16.9.2012) ansioluettelo on hengästyttävä. Kuinka yksi mies on kerinnyt niin moneen!

Lakimiesliitossa hänet muistetaan hyvin aktiivisena toimijana, joka oli valmis nopeallakin hälytysajalla kirjoittamaan lehteen tai paikkaamaan sairastunutta luennoitsijaa. Suomen Lakimiesliitossa hän oli hallituksen jäsenenä 1984–87, ja 1980-luvulla hän oli myös Lakimiesuutiset-lehden toimtusneuvostossa, Lakimiesliiton työttömyskassaa perustamassa sekä liiton edustajana Akavassa. Muut Kullervo Kemppisen työ- ja luottamustehtävät sekä julkaisut löytyvät tämän kirjoituksen lopusta.

Seuraavaksi tarkastellaan Kemppisen sota-aikaan ajoittuvaa nuoruutta: koulu- ja opiskeluaikaa, lentäjäupseerin kokemuksia sekä eräretkeilyä Lapissa. Koska Kemppinen oli itse myös kirjailija, annetaanpa hänen omalle jäljittelemättömälle äänelleenkin tilaa. Suorat lainaukset ovat Kemppisen kirjoituksista, jotka olivat Lakimiesuutiset-lehden numerossa 3/1995.

Koulupojasta sotilaslentäjä ja kouluttaja

”Olin lähtenyt vapaaehtoisena ’teit isän astumaan’ 17-kesäisenä huhtikuussa 1939”.

Kullervo Kemppinen oli ennen varusmiespalveluun astumista suorittanut keskikoulun Helsingissä, Norssin koulussa. Kemppisen ollessa RUK:ssa  alkoivat ensin ylimääräiset kertausharjoitukset ja sitten talvisota. Siihen hän ei ehtinyt varusmiespalvelun vuoksi osallistua.

Kemppinen komennettin joulukuussa 1939 Kauhavan Ilmasotakouluun lentojoukkojen tähystäjäkoulutukseen. Talvisota siis sujui armeijassa upseerikoulutuksen merkeissä. Kauhavalla oli myös Laila, jonka kanssa alkoi yli kolme vuotta kestänyt seurustelu ja kirjeenvaihto.

”Välirauhan aikana olisin päässyt siviiliin, mutta innostuin – kun esimies yllytti – jäämään nuoremmaksi lentoupseeriksi Uttiin.”

Kemppinen oli edelleen armeijan palveluksessa, kun jatkosota alkoi 24.6.1944.

”Täytin 20 vuotta juuri silloin, joten asia on jäänyt mainiosti mieleen, kun synttärikahvittelut upseerikerholla päättyivät hälyytyssireenien ulvontaan!”

Jatkosodassa Kemppinen palveli parisen vuotta Aunuksen suunnalla tiedustelulentäjänä. Syyskuussa 1943 hän sai siirron Kauhavalle tähystyskurssin opetusupseeriksi.

”Muutettuani nyt paikkakunnalle vein Lailan vihille syksyllä 1943.”

Mentyään naimisiin Kemppiset asettuivat asumaan Lailan vanhempien omistamaan asuin- ja kerrostaloon.

”Samassa talossa asui oppikoulun rehtori, jonka kanssa otin puheeksi mahdollisuuden käydä lukion opintoihin käsiksi. Päätin tehdä uhkarohkean yrityksen: kirjoittauduin yksityisoppilaaksi oppikoulun viimeiselle luokalle. Rehtori lupasi, että jos saan kaikkien eri aineiden oppikurssit suoritetuksi, kevääseen mennessä pääsen mukaan ylioppilaskirjoituksiin.”

Samaan aikaan hän oli opettajana lentosotakoulussa.

”Sain kuin sainkin talven mittaan oppikurssit tentityiksi ja päälle päätteeksi selviydyin kevään kirjoituksistakin mukavasti: kaksi laudaturia ja kaksi cumlaudea oli tuloksena ja valkolakin sain, en tosin päähäni, vaan kouraani – sotilaspuvussa kun piti esiintyä.”

”Kesällä 1944 palasin vielä sotalaivueeseen ja sain suorittaa eräitä tiedustelu- ja pommituslentoja Lapin sodan alettua. Saman vuoden syksyllä sodan jo loputtua palasin kotiin Kauhavalle. missä Laila-vaimo jo odotti – paitsi  miestään sodasta kotiin – myös esikoistamme Jukka-poikaa, joka sitten jouluksi syntyikin.”

Juuri tähystyslentäjänä Lapissa ollessaan Kemppinen ihastui sen maisemiin. Siitä kehkeytyi eräretkeilyharrastus.

Lukio ja ylempi oikeustutkinto neljässä vuodessa

”Enpä tiedä onko kukaan lukenut itseään tuomariksi keskikoulupohjalta neljän vuoden ja kahden kuukauden ajassa. Itse aloitin lukion luvut lokakuussa 1943 ja valmistuin yliopistosta joulukuussa 1947”, Kemppinen kirjoitti Lakimiesuutisiin vuonna 1995.

Mutta mitään kehuskelua ei hänen muisteluissaan ole, vaan hän toteaa seikan tosiasiana, koska ”perheellisen oli pakko yrittää”.

”Vähin puhein päätettiin, että lähden opiskelemaan. Olin saanut upseerin palkastani säästettyä mukavan summan lukurahoiksi ja Laila-vaimolla oli turvalliset olot ja varma toimeentulo: hän hoiteli isänsä kirjakauppaa ja sai pienen palkan ohella myös meille asunnon samasta talosta.”

”Tammikuussa 1945, kun Helsingin yliopisto avasi ovensa joululoman jälkeen ja kevätlulukausi alkoi, matkustin pääkaupunkiin ja majoituin omien vanhempieni asuntoon – pahan kerran pieneen ja ahtaaseen heille ja meille sodasta palanneille viidelle veljekselle.”

Kemppinen oli pitkään empinyt metsänhoitajan ja juristin ammatin välillä. Koulun rehtori ja appiukko kuitenkin kannustivat juriidikan pariin sanomalla, että ”sinähän olet kuin luotu lakimieheksi”.

”Opintoihini otin lentävän lähdön, olinhan vastikään – ylioppilastutkintoon valmistautuessani –harjoitellut itseopiskelua. Nyt se taito oli tarpeen.”

Lapin retkeilyn ja kirjallisuuden edelläkävijä

Kemppistä on pidetty Saariselän löytäjänä, ja monet retkeilijät ovat antaneet hänelle sen lisäksi arvoniemen Vaeltajien kuningas. Kemppinen myönsi Saariselän Sanomat -lehdessä vuonna 2000 julkaistussa haastattelussa itsekin, että häntä voi pitää Saariselän löytäjänä.

”Kirjani aiheuttivat sen, että Saariselkä tuli suomalaisten tietoisuuteen ja sen kiinnostavuus retkeilyalueena kasvoi. Tietysti maantieteellisesti Saariselkä on löydetty jo ajat sitten. Ruijanpolku on ikivanha kulkureitti ja tutkijoista ainakin Fellmanin nimi on syytä mainita, kun Saariselästä puhutaan”, Kemppinen itse vähättelee haastattelussa rooliaan.

Kemppinen teki Lappiin vaelluksia eri vuodenaikoina vuosina 1948–96. Lappiin pääsy oli vaikeaa 1940-luvun lopulla. Tarvittiin kulkulupia, ja niiden saaminen retkeilytarkoitukseen oli perusteltava hyvin. Myös miinavaaran vuoksi kulkeminen oli rajoitettua ja vaarallista.

Vaelluskokemuksensa Kemppinen puki sanoiksi ja puhutteleviksi 
ajatuksiksi kirjoissaan, joista kuuluisimmaksi lienee noussut Lumikuru vuodelta 1958. Se tyrmättiin Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa täysin, koska siinä houkutellaan kokemattomia ihmisiä vaarallisille erämaa- vaelluksille. Kirjaa myytiin kuitenkin yli 50 000 kappaletta. Voidaan siis hyvin sanoa, että Lappi ja sen tunturit tekivät Kemppisestä kirjailijan.

Kullervo Kemppisen jalanjäljissä on moni kolunnut Lappia. On jopa järjestetty rippikouluja nimellä ”Kullervo Kemppisen jalanjäljillä – 
vaellusripari Saariselällä”.

Niiden alkua muistelee pastori Ilpo Saarelainen nettikirjoituksesan näin:

”Kerimäellä ollessani luin Kullervon kirjat ja niin lähdettiin 1980-luvun lopulla
 kesä kesän perään nuorten vaelluksilla Lumikurua ja Luiroa tavoittamaan. 
Samaa traditiota olen jatkanut vaellusriparien muodossa.”

Ennen vaellusrippikoulun alkua kysyttiin nimen käyttölupaa Kemppiseltä. Hän ilmaisi mielihyvänsä siitä, että jotkut
 vielä muistavat vanhan vaeltajan ja hänen kirjansa.

Kullervo Kemppisen kaksi kummaa piirrettä

Kun kuuntelee ja lukee kuvauksia Kullervo Kemppisestä, piirtyy kuva hänen luonteestaan.

”Ihmisenä Kullervo oli positiivinen, partiopoikamainen, oikeudenmukainen ja sovitteleva. Hänellä oli taito löytää joku luova, kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Koskaan en muista Kullervon suuttuneen. Hän oli kannustava, rohkaiseva ja tilaa nuoremmilleen antava esimies ja yhtiökumppani”, muistelee entistä esimiestään varatuomari Ritva-Liisa Luomaranta, joka on tunsi Kemppisen jo 1960-luvun lopun opiskeluajoista lähtien. Vuonna 1972 Kemppinen palkkasi Luomarannan avustajaksi asianajotoimistoon, jonka palveluksessa hän on edelleenkin.

Kemppisen vanhin poika Jukka päättää 17.9.2012 päivätyn bloginsa muistokirjoituksen isästään seuraaviin havaintoihin: ”Ne jotka näkivät vain sujuvan ja tarvittaessa nopeakielisen miehen, eivät ehkä tienneet, että hänellä oli kaksi kummaa piirrettä. Hän ei koskaan valittanut – ei nytkään, ei silloinkaan kun se jalka oli todella paha ja meni kuolioon – ja hänen oli hyvin vaikea puhua toisista ihmisistä pahaa. Ellei ollut hyvää sanottavaa, hän ei sanonut mitään.”

Lentäjän sielu Kullervo Kemppisellä säilyi varmaankin loppuun asti, koska hän valitsi itse muistolauseekseen Vänrikki Stoolin ”Pilven veikosta” seuraavat säkeet:

»Murheell' ei saa muistoasi viettää,

ei kuin sen, mi mentyään jää unhoon…»