Inhimillisyyttä!

Blogit ja kolumnit
10.04.2017 • Matti Norri

Asianajotoimessa kohtaa seuraavanlaisia tapauksia. Kaksi esimerkkiä.

Vanha äiti oli terminaali- eli saattohoitovaiheessa. Tytär vaati tehostettuja hoitoja, joita annettiin. Äiti jäi eloon kahdeksi kuukaudeksi, ei tullut tajuihinsa, hänen vääristyneitä kasvojaan oli traagista katsoa. Näissä tapauksissa omaisten ahdistus johtaa potilaalle tuskalliseen elvytykseen, vaikka toivoa ei ole. Tunne voitti järjen. Perustettakoon sairaaloihin vanhojen ja viisaiden virkoja tekemään ratkaisun, jatketaanko hoitoa vai ei.

Poika oli syvästi kehitysvammainen; yksivuotiaan tasolla, ei osaa puhua. Hänet tuotiin kotiinsa käymään ja hän kuoli. Äiti soitti numeroon 112. Ambulansseja saapui ja puoli tuntia kuolleena ollutta poikaa ryhdyttiin elvyttämään. Annettiin voimakkaita sähköiskuja. Poika heräsikin elämään, koko ruumis runneltuna, toinen silmä sokeutuneena, kasvot verissä, verta ulostaen. Hän jatkoi elämäänsä letkuissa. Ei tietoa, toimivatko hänen aivonsa. Poika kuoli kahden vuorokauden kuluttua.

Tämä on yksi 1960-luvulla alkaneen käskyhierarkiaan siirtymisen vaikutus, ylempi virkamies määrää, mitä alempi tekee. Kun se ei ole yksittäistapauksittain mahdollista, annetaan ohjesääntöjä. Pojan elvyttäjät toimivat ohjesäännön mukaisesti. Ohjesääntö syrjäytti inhimillisyyden.

Ihmiset ovat alkaneet varautua näihin tilanteisiin laatimalla hoitotahdon tai laittamalla ehdon edunvalvontavaltakirjaan, jolla he itse määräävät asiasta. ”Valtuutettu ei kuitenkaan saa antaa suostumusta keinotekoisesti elintoimintoja ylläpitävien hoitotapojen käyttämiseen, ellei ole selkeitä perusteita uskoa, että tila korjautuu.”

Ja on huolehdittava, että hoitotahto on lähiomaisten ja hoitavan lääkärin tiedossa. Tuo ehto olisi myös otettava ohjesääntöön.

Kiitän emerituspiispa Juha Pihkalaa ja sydänlääkäri, prof. Jaakko Hartialaa ajatusten vaihdosta.