2000-luvun taitteessa Kosovon sota oli juuri päättynyt Naton intervention jälkeen. Usko siihen, että kansainvälisen yhteisön väliintulo oli pahimmissa ihmisoikeusloukkauksissa perusteltua, eli vahvana.
Humanitaarista interventiota oli menneisyydessä usein käytetty hyväksi omien poliittisten tarkoitusperien edistämiseksi. Nyt tarvittiin yhteisiä kriteereitä sille, koska sotilaallinen väliintulo olisi hyväksyttyä, koska ei. Miten kansainvälisen yhteisön tulisi vastata tulevaisuudessa Srebrenican tai Ruandan kaltaisiin katastrofeihin? Missä tilanteissa suvereenien valtioiden sisäisiin asioihin puuttuminen olisi hyväksyttyä?
Asiaa pohti YK:n pääsihteeri Kofi Annan We the Peoples -raportissaan vuonna 2001. Annanin pohdintaa seurasi myöhemmin YK:n huippukokouksen vuoden 2005 päätösasiakirja, joka määritteli Responsibility to Protect- eli “R2P” -periaatteen velvoittamaan valtiot suojelemaan väestöään kansanmurhilta, rikoksilta ihmisyyttä vastaan, etniseltä puhdistukselta ja sotarikoksilta. Jos valtiot epäonnistuisivat tehtävässä, kansainvälinen yhteisö voisi tehdä intervention.
Vaikka periaatetta ylistettiin ja puhuttiin uudesta rauhan ja turvallisuuden aikakaudesta, R2P ei lopulta kuitenkaan osoittautunut täydelliseksi ratkaisuksi. Interventioita kritisoidaan edelleen oman edun tavoittelusta, ja liian usein ei pystytä toimimaan, vaikka tarvetta olisi.
Esimerkkinä viimeksi mainitusta käy Syyria. Yli kolme vuotta kestäneessä konfliktissa on arvioiden mukaan menehtynyt jo 100 000–150 000 ihmistä ja pakolaisia on miljoonia. Tilanne näyttää ainoastaan huonontuvan, mutta kansainvälinen yhteisö ei ole ryhtymässä interventioon.
Jos R2P-periaate ei päde Syyriaan, mihin tilanteeseen sitten?
Kriitikoiden mielestä suojeluvastuun periaate onkin viimeistään nyt osoittautunut heikoksi instrumentiksi: sen rooli on jäänyt ja tulee jäämään valtapolitiikan jalkoihin. Pitäisikö se sitten unohtaa kokonaan – kukin pärjätköön omillaan?
Ongelmakohtana turvallisuusneuvosto
Vuosituhannen vaihteessa uskottiin, että Kosovon kaltainen väliintulo olisi mahdollinen
muuallakin. Interventioista saatiinkin hyviä kokemuksia myös muualla.
Turun yliopiston emeritusprofessori Lauri Hannikainen, joka työskentelee nykyään Helsingin yliopistossa, muistuttaa, että esimerkiksi Afrikan unioni on tehnyt useita onnistuneita interventioita, vaikka keskustelu länsimaissa usein keskittyykin länsivaltioiden tekemiin väliintuloihin.
Hänen mukaansa 2000-luvun alun optimismi on kuitenkin taittunut – jos ei pessimismiksi, niin ainakin realismiksi.
– Periaatetta on helppo käyttää väärin, ja se ei aina ole pysynyt ihmisoikeuksien suojelun rajoissa, Hannikainen toteaa.
– Lisäksi turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten pitäisi pystyä pidättäytymään veto-oikeudestaan räikeissä ihmisoikeuksia uhkaavissa tapauksissa.
Tässä tavoitteessa on epäonnistuttu esimerkiksi Syyrian kriisin suhteen: turvallisuusneuvoston rakenne on jumittanut päätöksenteon, koska Venäjä ja Kiina eivät puolla interventiota. Tilannetta ei voida ratkaista niin kauan kuin turvallisuusneuvoston kokoonpano on nykyisenlainen.
YK-reformista on puhuttu pitkään, mutta se ei ole edennyt useista yrityksistä huolimatta, Hannikainen kertoo.
– Pääsihteeri Kofi Annan käytti kaiken arvovaltansa turvallisuusneuvoston uudistamiseksi ja veti vesiperän. Hänellä oli paljon hyviä ehdotuksia siitä, miten turvallisuusneuvostoa pitäisi laajentaa, mutta pysyvät jäsenet torppasivat ne.
Myös kansainvälisen oikeuden dosentti ja Erik Castrén -instituutin varajohtaja Jarna Petman epäilee, ettei muutosta turvallisuusneuvostossa tule tapahtumaan ainakaan vähään aikaan.
– YK-reformia yritetään käynnistää kerran kymmenessä vuodessa uudella tarmolla. Sitten korjataan jokin pikkujuttu, ja hanke jää.
Lisäksi Petman huomauttaa, että jos YK:n peruskirjaa ryhdyttäisiin kirjoittamaan uusiksi, miksi siitä muutettaisiin vain turvallisuusneuvoston rakennetta koskeva kohta.
Libyan virheet raskas taakka
Viimeisin länsivaltojen suorittama interventio on vuoden 2011 isku Libyaan, jolla Muammar Gaddafin hallinto syrjäytettiin ja keväällä alkanut sisällissota saatiin loppumaan.
Hannikaisen mukaan Libyan isku ei ollut onnistunut. Siinä turvallisuusneuvoston mandaattia tulkittiin liian laajasti.
– Turvallisuusneuvostolla oli tarkoitus antaa valtuutus humanitaariselle interventiolle, mutta NATO-valtiot tulkitsivat sitä tuntuvasti laajemmin. Tulkittiin, että se oikeuttaa sotilaalliset iskut Gaddafin hallituksen kukistamiseksi.
Hänestä Libyan ja Kosovon interventioissa on tietty ero: Libyassa oli päämääränä hallituksen kukistaminen, kun taas Kosovossa ilmaiskuja käytettiin ainoastaan niin kauan, että Serbian johto suostui vetäytymään Kosovosta.
– Jos länsivallat olisivat tyytyneet Libyassa noudattamaan turvallisuusneuvoston päätöslauselman kirjainta ja henkeä, operaatio olisi voinut olla positiivinen esimerkki. Nyt tehtiin karhunpalvelus koko Responsibility to Protect -periaatteelle.
Myös Petmanin mukaan Libya oli katastrofi.
– Libyan jälkeen R2P:n soveltaminen tuli mahdottomaksi. Intervention tehneet joukot ottivat esimerkiksi öljykenttiä haltuunsa, ja monen mielestä kyseessä oli Irakin toisinto. Toiveikas tunnelma nousi ja laski hyvin nopeasti.
Isku vaikutti erityisesti Venäjän ja Kiinan asenteisiin interventiota kohtaan: myöhemmin ne käyttivätkin veto-oikeuttaan ja estivät Syyrian tilanteeseen puuttumisen.
Jälkihoito epäonnistunut turhan usein
Syyrian kriisi on saanut syventyä jo vuosien ajan. Jos kansainvälinen yhteisö ei pysty puuttumaan kriisiin, olisiko aika myöntää, ettei suojeluvastuun periaate ollut alun perinkään toteuttamiskelpoinen ajatus? Haastatellut asiantuntijat eivät tulkitsisi asiaa näin pitkälle.
Petmanin mukaan R2P-periaatteen ei ollut tarkoituskaan olla deus ex machina.
– Interventio on vaikeaa, ja Syyria on malliesimerkki siitä. Tilanne on erittäin sekava ja nostattaa paljon kysymyksiä. Jos tehdään interventio, niin kenen puolesta, ketä vastaan ja mitä sen jälkeen tapahtuu?
– Erityisen vaikeaa interventiossa on konfliktin jälkeisen tilanteen hallinto, Petman muistuttaa.
– Se tuntuu unohtuvan. Exit strategy eli ulospääsy tilanteesta pitäisi keksiä ennen kuin sinne voi mennä. Ja kuinka monta vuosikymmentä siellä pitäisi olla?
Petmanin mukaan muuten onnistunut Kosovo-interventio epäonnistui juuri jälkihoidossa.
– YK otti konfliktin jälkeen koko hallitusvastuun alueella putkistojen rakentamisesta alkaen. Vieläkään Kosovo ei ole kypsynyt itsenäiseksi valtiokokonaisuudeksi. Irak on toinen traaginen esimerkki.
Kolmen vuoden aikana tilanne Syyriassa on monimutkaistunut jatkuvasti.
– Interventio olisi saattanut olla mahdollinen vielä konfliktin ensimmäisen vuodwen aikana, Petman pohtii.
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Katja Creutz on samaa mieltä.
– Syyria on liian fragmentoitunut. Ei ole hyvä–paha-asetelmaa.
Hän ei koskaan uskonut, että suojeluvastuun periaatteesta tulisi sitova käytäntö.
– R2P on periaate, joka auttaa meitä keskustelemaan siitä, koska puututaan, mutta ei se ole velvoittanut ketään puuttumaan tilanteeseen.
Petman muistuttaa, että interventio on aina valintatilanne, jossa on otettava huomioon geopoliittiset ja taloudelliset vaikutukset.
– Ei voida olla vain sääntöjen vietävänä, hän toteaa.
YK:sta löytyy edelleen uskoa periaatteeseen.
– Sekä edellinen pääsihteeri Kofi Annan että nykyinen pääsihteeri Ban-Ki Moon näyttävät olevan sitä mieltä, että periaatetta ei ole syytä haudata. Mutta ehkä nämä viime vuosien kokemukset eivät ole olleet kovin rohkaisevia.
Tulevaisuus näyttää, pelastaako R2P enää ihmishenkiä. Syyria näyttää ainakin jäävän oman onnensa nojaan.
Ukrainan kriisille ei näy loppua
– En uskonut, että tällaista tapahtuisi Euroopassa – että valtio anastaisi toiselta valtiolta alueen, sanoo emeritusprofessori Lauri Hannikainen.
Hän on seurannut Ukrainan tilannetta epäuskoisena. Lakimiesuutisten mennessä painoon kriisi on syventynyt kuukausikaupalla, eikä loppua näy. Ukrainan rajalla on medialähteiden mukaan jopa kymmeniä tuhansia venäläisiä sotilaita, eivätkä Krimillä olevat venäläisjoukot ole vetäytynyneet Ukrainan hallinnon asettamaan aikarajaan mennessä. Asiantuntijat ovat arvelleet, että jopa täysimittainen sota voi syttyä.
– Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjän vaatimus Krimin liittämisestä itseensä on yksiselitteisesti laiton, Hannikainen toteaa.
Venäjän järjestämän, alueen liittämistä puoltaneen kansanäänestyksen tuloksen ovat kiistäneet muun muassa EU ja Yhdysvallat. Maaliskuun lopussa YK:n yleiskokouksen päätöslauselma totesi Venäjän joukkojen läsnäolon alueella laittomaksi.
Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut tilannetta. Onko kansainvälinen oikeus täysin sivuroolissa? Se jää nähtäväksi.
Sanktioilla ei ole ollut toivottua vaikutusta, vaikka sekä EU että Yhdysvallat ovat kiristäneet taloudellisia toimenpiteitään ja matkustusrajoituksiaan. Ja sotilaalliset toimenpiteet näyttävät epätodennäköiseltä.
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Katja Creutz uskoo, ettei interventiota nähdä.
– Täytyy muistaa suhteellisuus. Väkivaltaa ei vielä käytetty.
Hän ei myöskään odota tilanteen paranevan lähiaikoina.
– Konflikti voi jäädä jäätyneeksi. Sama tilanne on Georgiassa, Abhasiassa ja Etelä-Ossetiassa, joiden tilanteet ovat olleet jäätyneitä 90-luvusta saakka.
Creutz tosin muistuttaa, että tilanteen kehittyminen on äärimmäisen vaikeasti ennakoitavissa, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkälle Venäjä on valmis menemään.
Teksti Tuuli Hongisto
Kuvitus MCI Press
