Intohimoinen opettaja, täysverinen tutkija

Jukka Kekkonen oivalsi jo lukiolaisena, että jos yhteiskunnassa on epäkohta, paras tapa kiinnittää siihen huomioita on tehdä se julkisesti.

– Jos sinun tutkimuksiasi arvioidaan epäoikeudenmukaisesti, vastaa takaisin samalla mitalla, evästi puolestaan professori Heikki Ylikangas nuorta oikeus­tieteen tutkijaa. Kekkonen otti opikseen.

Vallankäytön kysymykset kiinnostavat

Jukka Kekkonen aloitti oikeustieteellisessä vuonna 1972 – ensimmäisessä vuosikurssissa, jossa kaikki joutuivat pääsykokeeseen.

– Luin armottoman paljon pääsy­kokeisiin ja sama tahti jatkui läpi opintojen, muistelee Kekkonen runsaat kaksi vuotta kestänyttä rupeamaansa.

– Valitsin oikeustieteellisen pudotusmenetelmän kautta: Lääketieteellinen jäi ammattiin liittyvien käden taitojen ja kylmähermoisuuden puutteen vuoksi. Valtiotieteellinen taas ei tuntunut yhtä hohdokkaalta kuin oikeustiede, hän toteaa.

– Vaikka oikeustieteellisessä arvostan lainopillista tutkimustapaa, itse kaipasin jo silloin näkökulmaa, jossa oikeutta tarkastellaan sen yhteiskunnallisessa ja historiallisessa kontekstissa. Vallankäytön kysymykset kiinnostivat erityisesti: demokratiassa ja itsevaltiudessa lakeja luodaan ja tulkitaan eri lähtökohdista. Vaikka ihmiset eivät ole juurikaan muuttuneet, muuttuvat oikeudellisen ja muun vallankäytön muodot jatkuvasti.

Kekkonen on viettänyt muutamaa ajanjaksoa lukuun ottamatta koko työuransa Helsingin yliopistossa: Auskultointi tapahtui Espoon tuomiokunnassa ja pian väittelyn jälkeen tie vei Lapin yliopiston yleisen oikeustieteen ja oikeushistorian apulaisprofessoriksi. Maailmankuva laajeni entisestään, kun Kekkonen kutsuttiin vierailevaksi professoriksi Madridin Complutense-yliopistoon vuonna 1993. Vuoden kokemuksesta jäi paljon tuttavuuksia, kohentunut kielitaito sekä entistä vahvempi fanitussuhde Real Madridiin.

Pian Espanjasta paluun jälkeen Kekkonen nimitettiin Helsingin yliopistoon professoriksi. Tämä oli viimeinen vuosi, kun professorien nimitykset teki tasavallan presidentti.

– Tähän liittyy anekdootti 80-luvulta. Olin mielipiteissäni rohkea – monien mielestä liiankin – ja vastustin julkisesti presidentti Mauno Koiviston eräitä ­oikeuspoliittisia näkemyksiä. Silloin sain vanhemmalta kollegalta kuulla, että olisin merkitty mies. Toisin kuitenkin kävi. Sain kutsun niin Linnan juhliin kuin keskustelujen alustajaksi. Koivisto myös mainitsee minut positiiviseen sävyyn muistelmissaan, Kekkonen naurahtaa.

Kun rikos- ja prosessioikeuden sekä oikeuden yleistieteiden laitokselle haettiin johtajaa vuonna 1998, Kekkonen ajautui mukaan hallintoon nettiäänestyksen siivittämänä. Kahden kauden jälkeen vuorossa oli valinta oikeustieteellisen tiedekunnan dekaaniksi.

– Koen yhteisön tekemät valinnat suurena luottamuksen osoituksena. ­Tehtävät olivat kiinnostavia, mutta vastuu ja valta toivat myös paljon stressiä, itseään tunnolliseksi kuvaava Kekkonen muistelee.­

– Olin myös ehdolla European Universityn rehtoriksi, mutta valinta ei osunut kohdalleni. Ehkä onneksi, koska pääsin takaisin tutkimuksen pariin.

Tinkimättömät periaatteet

Käänteentekevää aikaa Kekkosen lähihistoriassa elettiin vuonna 2010, kun yliopistouudistus astui voimaan. Hän myöntää hävinneensä taistelun, mutta tietää antaneensa kaikkensa hankkeen kaatamiseksi.

– Johtajavaltaisuus on heiken­tänyt demokratiaa, mikä on osaltaan ­johtanut työilmapiirin heikkenemiseen. Kun ­ennen tiedekuntaneuvoston rooli päätöksen­­­tekijänä­ oli suhteellisen vahva, nyt valta on keskitetty dekaanille. Nuorten tutkijoiden näkökulmasta pidän huolestuttavana akateemisen vapauden ja kriittisen tutkimuksen edellytysten kaventumista: riippuvuus johtajista on kasvanut, eivätkä tutkimukselliset ansiot välttämättä nouse rekrytoinneissa oikeutettuun asemaan.

Kekkosen mielestä tiedekunnan laaja professorikunta on ollut rikkaus ­tutkimukselle ja opetukselle. Nyt professuureja­­­ on vähennetty vedoten tiedekunnan tehtävärakenteen ”liikaan professori­painotteisuuteen”.

– Emme ole todellakaan olleet sellaisessa taloudellisessa ahdingossa, joka olisi perustellut laajoja leikkauksia, Kekkonen puuskahtaa.

– Vääryyttä saattavat kokea myös ­hyvää tarkoittavat lahjoitusprofessuurien antajat, jos lahjoitus johtaakin toisen professuurin lakkauttamiseen.

Kekkosen mielestä päätöksen­tekijöiden vaatimukset opiskelijoiden nopeammasta valmistumisajasta ovat kohtuulliset, mutta keinot kyseenalaiset.

– Oikea lääke ei ole kontrollin ja koulumaisen­ opintopolun vahvistaminen. Viimeisten vuosien aikana myös laki­mieskoulutus on mennyt kohti tiukkaa putkimallia saaden ammattikorkea­koulumaisia piirteitä.

Tiedekunnan sisäinen opintouudistus tulee voimaan vuoden päästä. Kekkosen suureksi harmiksi on päätetty, että oikeus­historia siirtyy ensimmäisen vuoden syksystä kolmannen vuoden oppi­aineeksi.

– Olen tästä aidosti surullinen. Oikeus­historia analysoi oikeuden taustoja­ ja oikeudellisten muutosten syitä­ luoden perustan myös nykyisen ­oikeuden ymmärtämiselle. Ensimmäisen vuoden syksyllä oppiaineella voidaan ­optimaalisesti palvella tulevia lakimiehiä ja antaa fundamentaalisia tutkimuksellisen analyysin valmiuksia.

Innostunut opettaja

Kekkonen on kerännyt mielipiteidensä lisäksi mainetta myös puhujana. Hän itse toteaa, että mitä suurempi ja suorempi yleisö on, sitä luontevammin hän ­esiintyy.

– Olin ensimmäisen kerran suorassa televisiolähetyksessä 70-luvulla vastustamassa pääministeri Kalevi Sorsaa ydinvoiman lisärakentamista. Jännitin esiintymistä valtavasti, kuten myös pitäessäni vuonna 1976 ensimmäistä luentoani suurelle kuulijakunnalle. Edelleen minulla on lievää ramppikuumetta astuessani­ esille, mutta alkuun päästyäni innostus vie voiton. Ehkä minussa on hieman narsistin vikaa, sillä nautin suurten yleisömäärien huomiosta. Julkkis en ole koskaan ollut ja kaupungilla saan kulkea incognito. Mutta alan piireissä kaikki kyllä tuntevat ”apinan”.

Opetusmetodina Kekkonen pitää massaluentoja hyvänä opetusmuotona ­– edellyttäen, että opettajalla on perusteltavaa sanottavaa ja innostusta asiaansa.

– En tiedä parempaa kuin opettaminen! On etuoikeutettua päästä opettamaan lahjakkaita nuoria. Samalla toivon, että moni heistä harkitsisi uraa yliopistolla. Kaikista vaikeuksista huolimatta se on hieno mahdollisuus itsensä kehittämiseen.

Valtakunnallisen pääsykokeen puolella

Kekkosen ollessa dekaanina esiintyi vyörytyksiä Itä-Suomen yliopistolle annettavan oikeustieteiden tutkinto-oikeuden puolesta. Vielä silloin vastalobbaus ­onnistui tehtävässään ja hanke kaatui.

– Itä-Suomen yliopisto on hyvä ja siellä tarjottava opetus on käsittääkseni laadukasta. Tutkinto-oikeuden myöntäminen on kuitenkin ristiriidassa hallituksen omien periaatteiden kanssa, eikä voimavarojen hajautus ole perusteltua. Itse olisin antanut vastaavat resurssit Lapin yliopistolle.

Kekkonen ei pidä oikeustieteen aloituspaikkojen kohtuullista lisäämistä ongelmallisena, jos yksiköille annetaan sen edellyttämät lisäresurssit. Tällaisia ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Sen sijaan Kekkonen kannattaa aktiivisesti valtakunnallisen pääsykokeen luomista.

– Helsingin etumatka parhaan ­opiskelija-aineksen rekrytoinnissa on kasvanut suhteessa muihin yliopistoihin ja nykyinen pääsykoemalli korostaa ­entisestään sen ylivoimaa.

Kansainvälistä näkemystä ja parhaita käytäntöjä oikeustieteen opetuksesta Kekkonen ammentaa kansainvälisen ­International Association of Law Schools (IALS) -järjestön hallituksen jäsenenä. Joukossa on edustettuna koko kirjo ­maailman huippuyliopistoista köyhien maiden­ opinahjoihin.

– Pohdimme yhdessä, mitä tulevat vuosikymmenet edellyttävät sekä oikeustieteiden koulutukselta että valmistuvilta juristeilta: voisiko esimerkiksi tulevaisuudessa olla kansainvälinen tutkinto kansallisen rinnalla. Kaiken kaikkiaan tapaamiset ovat olleet suuren inspiraation lähde. On arvokasta ja opettavaista kuulla, millaisten haasteiden parissa muut oikeustieteelliset tiedekunnat painivat.

Hyväksytty totuus

Kekkonen on vaikuttanut yliopisto­maailmassa ja osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun pian 40 vuoden ajan. Eteen on tullut haasteita, tappioita ja henkilökohtaisia voittoja. Mutta koskaan Kekkonen ei ole kokenut ylitsepääsemätöntä epätoivoa.

– En usko, että pystyn erityisesti vaikuttamaan, mutta ainakin olen yrittänyt. Isäni opetti minulle, että jokainen moraalinen teko on oikea. Kun näkee itsensä universumissa oikeankokoisena, ei voi epäonnistua. En kuvittele olevani korvaamaton kenellekään muulle kuin perheelleni.

Henkeen ja vereen sivistysvaltion, demokratian ja opiskelijoiden puolesta taisteleva Kekkonen on kuitenkin viimeisimmästä kokemastaan näpäytyksestä ironisen hämmästynyt.

– Jouduin sensuurin uhriksi! Pykälän Inter Vivos -lehti ei julkaissut tiedekunnan "virallisesta kannasta" poikkeavaa tutkinnon uudistusta käsittelevää – ­itsessään hyvin maltillista – kirjoitusta.  En voi uskoa, että järjestön hallitus toimisi lehden sensorina, sillä olin pitänyt opiskelijoiden lehteä avoimen keskustelun ja eriävienkin mielipiteiden foorumina.

Kaiken kertomansa jälkeen Kekkonen kuvailee itseään, toimittajan yllätykseksi, melkoisen kaavoihin kangistuneeksi ihmiseksi.

– Ohjelmoin ajankäyttöni tarkkaan. Siksi saatan hermostua, vaikken sitä ulospäin näytäkään, spontaaneista yllätyksistä työpäivän aikana. Toisaalta ­kiitos tarkan aikataulutuksen, koen saavani päivässä paljon aikaiseksi. Jotkut pitävät minua työnarkomaanina ja jos näin on, en ole siitä pahoillani. Rakastan kaikkea tekemääni.

Puolustusministeri Carl Haglundin päätöksellä käynnistetään kartoitus asevelvollisuudesta vapauttavasta lainsäädännöstä. Selvitysmiehen tehtävään tullaan nimeämään Jukka Kekkonen.
 

Jukka Kekkonen kertoo olevansa sitä luontevampi puhuja mitä suurempi on yleisö.