Jatkuvaa oppimista yliopistossa: kenelle ja miten?

Digitalisaatio, automaatio ja väestörakenteen muutos ovat muuttaneet työelämän vaatimuksia ja arvonmuodostuksen logiikkaa. Siinä, missä aiemmin vuosikymmenten työkokemus merkitsi vankinta asiantuntijuutta, on sittemmin painotettu työelämälähtöisen jatkuvan oppimisen tärkeyttä.

Hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite jatkuvan oppimisen lisäämisestä, ja OKM:n asettama työryhmä pohtii, miten uudistus toteutetaan. Opetushallituksen pääjohtajan Olli-Pekka Heinosen mukaan jatkuva oppiminen tulisi nähdä yhtä suurena koulutusjärjestelmän uudistuksena kuin yleisen oppivelvollisuuden toteutuminen aikoinaan.

Tavoitteena on tarjota ihmisille koulutusta, jonka avulla he selviävät työn murroksesta ja voivat suoriutua työtehtävistään hyvin.

Jatkuvaa oppimista ei kuitenkaan tule nähdä vain välinearvona ja työelämän tarpeiden tyydyttäjänä, sillä monet ihmiset haluavat lisäkoulutuksen avulla kehittää itseään myös muilla kuin suoranaisesti työhön liittyvillä elämänalueilla. Tähänkin on syytä kannustaa.

Monet haluavat lisäkoulutuksen avulla kehittää itseään myös muilla kuin suoranaisesti työhön liittyvillä elämänalueilla.

Keskeisiä uudistuksessa ratkaistavia kysymyksiä ovat muun muassa koulutuksen kustannukset, opiskelun ja työn yhteensovittaminen toimeentulon kannalta sekä se, että myöhempi kouluttautuminen kertyy jo ennestään korkeasti koulutetuille, kun taas matalammin koulutetut ja suurimmassa koulutuksen tarpeessa olevat ihmiset eivät hakeudu koulutukseen.

Juristiprofession osalta aihe herättää kaksi kysymystä: mikä on yliopiston rooli jatkuvan oppimisen kentällä, ja mitä jatkuvan oppimisen uudistus voi tarjota lakimiehille.

Yliopistojen rahoitusmallissa jatkuvan oppimisen osuus kasvaa kahdesta viiteen prosenttiin. Valtion lupaaman rahoituksen saamiseksi yliopistojen on tuotettava sille tavoitteissa asetettu määrä jatkuvan oppimisen alaan kuuluvia opintoja, joita kaiketi mitataan opintopisteillä.

Juristikunnassa voisi olla hyödyllistä opiskella muiden alojen perusopintoja.

Nykyiset vähintään viiden opintopisteen laajuiset opintomodulit lienevät juristien työelämän koulutustarpeisiin turhan laajoja. Lisäksi valtaosa niistä keskittyy perusopintoihin, jotka on jo suoritettu aiemmin osana omia opintoja.

Näille oikeustieteen opintokokonaisuuksille on kuitenkin kysyntää muiden ammattien edustajien ja oikeustieteen opiskelijaksi haluavien joukossa. Juristikunnassa voisi olla hyödyllistä opiskella vastaavasti muiden alojen perusopintoja, kuten esimerkiksi kauppatieteitä, kieliä ja pedagogiikkaa.

Laajempien kouluttautumismahdollisuuksien tarjoamiseksi tutkinto- ja täydennyskoulutuksen sekä avoimen yliopiston välisiä raja-aitoja tulee purkaa. Joustavammilla opintomahdollisuuksilla voidaan vastata sekä yhteiskunnan tarpeisiin että tarjota yksilön kannalta hyödyllisintä koulutusta.

Koulutustarjonta on suunniteltava oppijoiden tarpeista käsin.

Esimerkiksi juristit työskentelevät niin erilaisissa ammateissa, ettei mitenkään voida kategorisoida sitä, millainen lisäkoulutus olisi optimaalisinta. Koulutustarjonta on suunniteltava oppijoiden tarpeista käsin, ja rahoitusmallin on tuettava myös lyhyempien koulutusten, kuten yksittäisten koulutuspäivien, järjestämistä.

Yliopiston opetushenkilökunnalle on turvattava riittävät ajankäytölliset resurssit täydennyskoulutuksen suunnitteluun ja toteuttamiseen. Selvää on, että työelämän tarpeita palvelevaa laadukasta koulutusta ei voida tuottaa perusopetuksen sivutuotteena.

Kirjoittaja on viestintäoikeuden professori, Helsingin yliopisto, paivi.korpisaari@helsinki.fi