Voiko ihanammin aamun enää alkaa!
Ajelu Nokalle (tutkintavankilaan), piti tavata P, jolla tänään juttu, mutta P ei ollut siellä. Toimistossa kello 8. F:n kanssa neuvottelu ja sitten aloitin purkaa päivän kahdeksan jutun sumaa. Huh, huh! Kaksi juttua osastolla 19, toiset kaksi osastolla 23, lisäksi yksi osastolla 16 ja vielä asunto-oikeudessa H:n juttu, mutta H ei ollut toimittanut papereita eikä tullut oikeuteenkaan. Missähän välissä muuten ehdin asunto-oikeudessa kierähtää? Täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa, taitaa olla Kymmenen pientä neekeripoikaa -kirjan viisaus, kirurgin miete? Salkun lukko, toinen niistä, meni rikki.
Siis ensin osastolle 19, tunti ja lykkäys. Nuorukaisten F ja H jutut perään, vanhoja asiakkaita ja välillä kävin hoitamassa K:n jutun osastolla 16, jäi päätökselle, ei ollut hääppöinen juttu, rumpuvarkaus. Kysyin K:lta, onko hän käynyt myös jo kinkkuvarkaissa, kun joulu on tulossa. Riento takaisin 19 osastolle, juttu lykättiin siellä. Osastolle 16 ehdin kuulemaan päätöksen. Oikeuden jäsenten kanssa raastuvan ruokalassa kahvilla ja rupattelemassa. Olisin mielelläni syönytkin, mutta aika ei antanut myöten.
Tauon aikana ehdin vielä toimistoonkin ja kappas vain, postisiirtotilille oli tullut sopivasti jo erääntyneitten laskujen maksuun fyrkkaa, ja kello 13.15:ksi osastolle 23 eilen tulleitten asiakkaitten A ja B juttuun, mikä lykkäytyi ja sitten taasen jengiläisten juttuun, mutta tästä jutusta ei tullutkaan suuri ja tuottoisa, sillä juttu oli päätöskypsä. Päätöstä odotellessani tutkin ranskantunnin läksyä illaksi.
Sittenpä kiireinen ajelu Lapinlahden sairaalaan neuvottelemaan lyhykäisesti asiakkaan X kanssa, pelasi siellä jonkun pipopään kanssa koronaa. On siellä sairaalassa meiningit, ympäristö viihtyisä, ja Nokan kautta (uusi, apteekkimurrosta epäilty asiakas odotti siellä), vihdoinkin kotimatkalle. En ollut ehtinyt tyhjentää päivällä salkkuja toimistoon, joten raahasin mukanani kotiin asti kahta täyttä salkkua. Jossakin välissä olin ehtinyt ajaa Mariankatua pitkin ja hakea pankista uuden pankkikortin, tunnuslukukin vaihtui. Onkohan tässä hosumisessa mitään järkeä?
Ruokailun jälkeen kuplan eturenkaaseen painetta, tyhjentynyt, en jaksanut siten lähteä ranskantunnille, vaan:
Lähdin poikani, 5 vuotta, kanssa keskustaan ostamaan joululahjaksi hänelle sukset. Ostamme ne Ludvig-serkulle Jämsään (kuviteltu serkku, samankokoinen kuin poika), joten ne ovat yllätyslahja pojalle. Jäimme bussista pois Bulevardilla ja kävimme mummia tervehtimässä ja sitten tallustelimme nuo muutamat korttelit ohi kirkkopuiston eli ruttopuiston Erottajan kulmaan. Emme olleet puhuneet yhtikäs mitään. Poika piti minua kädestä. Kulmassa hän sanoi: "Isä ja poika". Niin juuri. Ei mitään muuta. Enkä minäkään sanonut mitään. Tuohon ei ollut nimittäin mitään lisättävää. Jatkoimme matkaa ja olin niin hyvällä mielellä, että annoin Pelastusarmeijan pataan, joulukeräykseen, isohkon setelin. Pelastusarmeijalainen sanoi, että tack och god jul! Ostettuamme sukset palasimme bussilla kotiin.
Edellä oli joulukuun puolenvälin eräs päivä 1985. Ehkä hämmennellen tapahtumia, ettei K luule, että pakina koskee häntä. Mitään oikeusasioita yksityiskohtineen en olisi muistanut ilman työpäiväkirjan tukea. Nuo työasiat tulivat ja menivät ja häipyivät muistoista pois, pölyttyvät missä pölyttyvät. Sen sijaan muistan varmasti hamaan hautaan asti tuon tunnelmallisen, rauhoittavan kävelymatkan pojan kanssa keskustan tavarataloon. Tuossa edellisessä kappaleessa kuvaamani tapahtuman. Isä ja poika!
Voiko ihanammin päivän enää päättää!
