Juha Sipilän hallituksen normien purku tapahtuu poliittisessa ohjauksessa

Normienpurku on yksi Juha Sipilän hallituksen kärkihankkeista. Sitä kutsutaan myös säädösten sujuvoittamiseksi. Liikenneministeri Anne Bernerin vastuulla olevalla hankkeella ei ole lainsäädäntöteknisiä syitä.

Hallitusohjelman mukaisesti sen tavoitteena on ”mahdollistava sääntely, turhien normien purkaminen ja hallinnollisen taakan keventäminen. Helpotetaan kansalaisten arkea, parannetaan kilpailukykyä, edistetään markkinoillepääsyä ja digitalisaatiota.”

Itä-Suomen yliopiston lainsäädäntö­tutkimuksen professori Anssi Keinänen tuo perspektiiviä kovasti julkisuutta saaneelle hankkeelle.

– Harvoin normeja on purettu kokonaan, vaan pikemminkin on korjattu olemassa olevia lakeja. Sitähän lainvalmistelu on ollut meillä iät ja ajat. Uutta on se, että asiaan on kiinnitetty huomiota.
Akateemiset oikeusoppineet – kuten lainsäädäntötutkimuksen asiantuntijat – ovat pitkään tähdentäneet, että lainsäädännön ajanmukaistamisen tulisi olla yksi ministeriöiden tärkeimmistä tehtävistä. Lainsäädännön ongelmakohtia pitää tunnistaa ja korjata niin, että ne vastaavat kunkin ajan vaatimuksia.

Kokonaisuus hämärtyy

Lakien uudistushankkeen takana on sekä ulkoisia että sisäisiä syitä. OECD:n ja EU:n taholta on luotu painetta, että lainsäädäntömme pitää olla ajan tasalla. Samalla myös poliittinen ilmapiiri on ollut suotuisa normien purulle.

– Yritystoimintaan ja kansalaisiin liittyvän säätelyn purkaminen sopii hyvin tämän hallituksen linjaan. Toisaalta yritysten kilpailukyvyn parantaminen ja niihin kohdistuvan lainsäädännön tarkistaminen pitäisi olla kaikkien hallitusten tavoitteena.

Hallitus harjoittaa normien purussa kokeilukulttuuria, jossa ensin tehdään ja sen jälkeen katsotaan, miten onnistuttiin. Sopiiko tällainen toimintatapa lainsäädäntötyöhön?

– Ongelmana on se, että normienpurku nähdään ensisijaisesti säästöjen hakemisena. Tällöin ei nähdä, että sillä on laajempia vaikutuksia, kuten harmeja kuluttajille tai ympäristölle. Säästöjä on helppo laskea esimerkiksi resurssisäästöinä, mutta ympäristöturvallisuuden negatiivisia vaikutuksia onkin vaikeampi mitata. Lainvalmistelun päätöksenteko on vaillinaista, jos ei nähdä kokonaisuutta.

Ongelmana on se, että normienpurku nähdään ensisijaisesti säästöjen hakemisena.

Viranomaisten keskinäisten valitusoikeuksien rajaaminen on esimerkki siitä, miten kokonaissuunnittelu on pettänyt.

– Menetetäänkö nyt yksi laillisuusvalvonnan kannalta keskeinen valvontainstrumentti, jos viranomaisten keskinäisvalvonnasta luovutaan, Keinänen kysyy.

Säädösten sujuvoittaminen ei tarkoita sitä, että kaikki osapuolet hyötyvät asiasta, vaan on myös hankkeita, joissa jonkun osapuolen asema heikkenee. Keinänen ottaa esimerkiksi hallituksen valmisteleman pienten yritysten irtisanomissuojan muutoksen.

– Hallituksen näkökulmasta irtisanomissuojan heikennys merkitsee säätelyn sujuvoittamista, mutta samalla jaetaan työnantajien ja työntekijöiden sekä työvoiman ulkopuolella olevien oikeuksia uudella tavalla.

Kaikki normienpurku ei noudata perinteisiä rintamalinjoja. Kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen vuoden 2016 alussa jakoi osapuolia uudistuksen vastustajiin ja puoltajiin. Osa kaupoista, samoin kuin osa työntekijöistä ja kuluttajista, oli vastaan ja osa puolesta.

Säätelytulva heikentää lainkuuliaisuutta

Keinänen uskoo, että säädösten sujuvoittamisella saadaan kokonaisuutena hyviä tuloksia ja sillä helpotetaan monin paikoin ihmisten arkea. Sillä ei pitäisi olla merkitystä, onko parkkikiekko sininen vai punainen.

– Oleellista on purkaa normeja niissä paikoissa, missä on aihetta. Näin ihmiset kokevat, että normien purkamisella on positiivinen vaikutus heidän elämäänsä.

Jos normien purku johtaa jatkuvaan uuteen säätelyyn, voi vaikutus olla päinvastainen.

Poliittisen ohjauksen ja hyvän lainvalmistelun välillä on ristiriita.

– Säätelytulva johtaa pahimmillaan siihen, ettemme ota mitään lainsäädäntöä vakavasti ja lainkunnioitus alkaa hiipua.

Kyse ei ole yksin lainsäädännöstä ja normeista, vaan koko poliittisesta järjestelmästä.

– Vaarana on, että kansalaiset eivät luota poliittiseen järjestelmään. Jos poliitikkoihin kohdistuva epäluottamus valuu viranomaistoimintaan ja lainvalmisteluun, olemme vakavissa ongelmissa. Siksi meidän on puhuttava hyvästä lainvalmistelusta ja hyvästä lainsäädännöstä. Näin säilytämme kansalaisten uskon siihen, että lainsäädännöllä pidetään yllä yhteistä hyvää.

Lainvalmistelun laadusta on syytä puhua nyt, kun se on noussut julkisuudessa useamman kerran esille.

– Poliittisen ohjauksen ja hyvän lainvalmistelun välillä on ristiriita. Tätä emme ole osanneet hoitaa. Meille on tullut valmisteluun paljon tärkeitä lakeja, joista poliitikot ovat tehneet päätökset. Lainvalmistelijat taas joutuvat kirjoittamaan vaikutusten arvioin­nin ja vaihtoehtojen kartoittamiset, vaikka tietävät ennakkoon lopputuloksen. Tämä on lainvalmistelun teatteria, jota ministeriöissä tapahtuu. Kansanedustajien tuleekin käyttää lainsäädäntövaltaansa, mutta samalla on huolehdittava siitä, että hyvän lainvalmistelun periaatteita noudatetaan.

Lainvalmistelun resursseja tuhlataan

Ministeriöiden ongelma on se, ettei valmistelussa ole riittävästi resursseja, kun uusia lakeja halutaan normienpurun nimissä saada kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin.

– Hyvä asia on se, että lainsäädännön arviointineuvosto arvioi lainvalmistelun laatua. Toisaalta ministe­riöissä kysytään, miten voidaan tehdä parempaa valmistelua, kun resursseja ei ole.

Lainvalmistelussa on tapahtunut iso muutos, kun aiemmasta komiteavalmistelusta on luovuttu. Komiteat valmistelivat lakeja yli vaalikausien, ja niissä oli parlamentaarinen kokoonpano. Tällä taattiin se, että lait valmisteltiin huolellisemmin ja ne menivät nykyistä varmemmin läpi eduskunnassa.

Tämä on kuin talo, jota maalataan neljän vuoden välein aina uudestaan, kun väri ei miellytä.

– Vallassa olevat hallitukset haluavat ajaa lainsäädännössä läpi omia tavoitteitaan. Pitkäjänteisyys on vähentynyt.

Lainvalmistelulle tämä merkitsee sitä, että samat asiat tulevat aina uudelleen valmisteluun, kun jokainen hallitus haluaa omat poliittiset tavoitteensa lakeihin.

– Lainvalmisteluresursseja käytetään hukkaan. Tämä on kuin talo, jota maalataan neljän vuoden välein aina uudestaan, kun väri ei miellytä.

Lainsäädännön kokonaisuus kärsii, kun lakeja muutetaan jatkuvasti. Lakien tulkinta vaikeutuu.

– Kun puhutaan säätelyn sujuvoittamisesta, keskusteluun pitäisi ottaa hallituksen lisäksi laajempi porukka: oppositio, yrityselämä, kansalaisjärjestöt ja kansalaiset eli kaikki ne, joihin lainsäädäntö vaikuttaa. Hyvän lainsäädännön luominen on kaikkien intressi. Ei riitä, että hallitus miettii yksin, miten vastaamme lainsäädännöllä uusiin haasteisiin. Sellaisiin kuten digitalisaatioon, globalisaatioon ja väestörakenteen muutokseen.

Ei riitä, että hallitus miettii yksin, miten vastaamme lainsäädännöllä uusiin haasteisiin.