Elämme juhlakirjabuumia. Niitä ilmestyy, kun vähänkin aihetta on. Suurempaa vahinkoa ei ehkä tapahtuisi, vaikka osa niistä jäisi ilmestymättäkin. Ne ovat pääosin pönötystä, joiden kiintoisin osa on tabula gratulatoria: ketkä ovat joutuneet tai päässeet mukaan ja ketkä jätetty tai ovat rohkeasti jättäytyneet ulkopuolelle. Kollegat tai muut lähelle joutuneet kirjoittavat velvollisuudentuntoisesti artikkeleita aiheista, jotka ovat jääneet yli jostain muusta tutkimuksesta tai on muuten raavittu kasaan siitä, mitä pöytälaatikosta löytyy. Olen syyllistynyt tähän itsekin. Sellaiset kirjat ovat pelkkää täytettä kirjahyllyillä, jotka ovat entuudestaan ratkeamispisteeseen saakka täynnä.
Ilahduttavia poikkeuksiakin on. Eräs on eduskunnan oikeusasiamiehen, instituution siis, 90-vuotisjuhlien kunniaksi ilmestynyt juhlakirja. Sen kirjoittajiksi ei pyydetty ulkopuolisia auktoriteetteja, vaan kanslian oma henkilökunta, oikeusasiamies, apulaisoikeusasiamiehet ja esittelijät kirjoittivat asioista, joista he ovat työnsä vuoksi erityisen kiinnostuneita. Tuloksena on raikas, mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu artikkelikokoelma, josta saa monipuolisen kuvan siitä, mitä kansliassa oikein puuhataan. Eräs sen helmiä on Juha Haapamäen kirjoitus poliisin salaisten tiedonhankintakeinojen valvonnasta. Muitakin helmiä toki on.
Toinen poikkeus on se juhlakirja, joka tehtiin Mikael Hidénin täyttäessä viime vuoden lopulla 70 vuotta. Se on itse asiassa syynä siihen, että halusin kirjoittaa tällä kertaa juhlakirjoista. Harvoin on käteeni osunut artikkelikokoelmaa, joka olisi kauttaaltaan yhtä ajankohtainen ja yhtä kiinnostava. Kirjoittajat, joita on kolmisenkymmentä, ovat totta kai omien alojensa asiantuntijoita. Luin sen lähes yhtä painoa alusta loppuun, niin Martin Scheinin tasapainoisen ja viileän, jopa viisaan artikkelin terrorismista ja siitä, mitä se on ja mitä se ei ole, Jaakko Jonkan esityksen oikeuskanslerin arkipäivän työstä – hämmästyttävää ettei siitä ole kirjoitettu aikaisemmin – Tuomas Ojasen ja Kaarlo Tuorin artikkelit perustuslain tuomioistuinvalvonnasta, niin sanotun Nokia-lain vaiheista, jonka artikkelin Ilkka Saraviita on nasevasti otsikoinut “Lex Nokia täynnä mokia”, useita presidentin ja pääministerin valtasuhteista ja monia muita. Erinomaista tietoa ja analyysiä, kannanottoja ja taustaa niille valtiosääntöoikeudellisille ja poliittisille kysymyksille, joista juuri nyt keskustellaan tai joista ainakin pitäisi keskustella.
Mikael Hidén ei ole juuri pitänyt melua itsestään. Silti hänen kädenjälkensä näkyy ja tuntuu lainsäädännössä erityisesti perustuslakivaliokunnan kautta, jossa hän on pitkään ollut arvostettu asiantuntija. Hieno ihminen on saanut arvoisensa juhlakirjan.
