|
Juridiikan vilkkaat vuosikymmenet
Oikeustieteen tuhatvuotinen historia osoittaa havainnollisesti, kuinka kiinteästi juridiikka on sidoksissa ympäröivän yhteiskunnan kulloinkin esille nostamiin haasteisiin. Varhaisimmista oikeustieteen koulukunnista – glossaattoreista ja konsiaattoreista – lähtien on ollut nähtävissä, kuinka oikeustieteen tarjoamin keinoin on haettu ratkaisuja akuutteihin oikeudellisiin ongelmiin. Juridiikan tuottamaa tietoa ja välineitä ovat myös eri yhteiskuntapiirit käyttäneet hyväkseen asioidensa ajamisessa. Harvinaista ei ole ollut, että jopa suuren luokan yhteiskunnalliset kiistat on ”juridisoitu”; eri osapuolet ovat ajaneet asiaansa oikeudellisten tunnusten alla. Erityisesti 1600- ja 1700-lukujen rationaalinen luonnonoikeus edusti vahvasti yhteiskuntakriittistä, sääty-yhteiskuntaa oikeusvaltion suuntaan muuttamaan tähdännyttä ajattelua. Mielenkiintoista onkin, että juridiikka on ollut paitsi yhteiskuntaa koossapitävä voima, myös ase sitä muuttamaan pyrkineiden yhteiskuntaryhmien käsissä. Oikeudelliset ilmiöt ovat siten aina kiinteästi sidoksissa aikaan ja paikkaan, sen yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin. Erityyppiset ”oikeudellisen maailman” ilmiöt muuttuvat kuitenkin eri tahdissa. Selvimmin yhteiskunnallista muutosta seurailee oikeuspolitiikka. Sen sijaan oikeudellisen ratkaisutoiminnan ja oikeudellisen ajattelun tai koko oikeuskulttuurin muutokset ovat selvästi hidastempoisempia. Suomalaisen juridiikan keskeiset muutokset toisen maailmansodan jälkeen näyttävät osuvan ajallisesti yksiin muiden tieteenalojen muutosvaiheiden kanssa. Viimeisen kuudenkymmenen vuoden ajanjakso näyttäisi luontevasti jakautuvan kolmeen päävaiheeseen. Niistä ensimmäinen kattaa ajan sotien päättymisestä osapuilleen 1960-luvun puoliväliin. Aikakautta leimasivat vahvasti rauhaan palaaminen ja sota-ajasta toipuminen. Samalla alettiin rakentaa modernia hyvinvointivaltiota, mikä tapahtui suurelta osin oikeudellisen sääntelyn kautta. Toiseen suuren murroksen vaiheeseen tultiin 1960-luvun loppupuolella. Tuolloin ennennäkemättömän voimakas yhteiskunnallinen rakennemuutos ravisteli suomalaista yhteiskuntaa. Maa teollistui, kaupungistui ja modernisoitui kansainvälisestikin vertaillen poikkeuksellisen nopeasti. Ajanjaksolle oli leimallista myös Suomessa vahva aatteellinen radikalismi, joka heijastui kaikkialle yhteiskuntaan. Se näkyi myös oikeuden alueella mittavina lainsäädännöllisinä uudistuksina. Kolmannen ajanjakson alkupiste ajoittuu 1970- ja 1980- lukujen taitteeseen. Tuolloin yhteiskunnallinen radikalismi hiipui hämmästyttävän nopeasti ja – vain hieman kärjistäen – taloudesta johdetuista ”välttämättömyyksistä” tuli yhteiskunta- ja oikeuspolitiikan johtotähtiä. Edellisen kauden sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta korostanut retoriikka vaihtui taloudellisen ja muun tehokkuuden nousemiseen etualalle yhteiskuntapolitiikassa. Kautta leimaa voimistuva kansainvälistyminen, joka tuli esille paitsi eurooppalaisen integraation etenemisenä myös globalisoitumisen kautta. Näiden trendien vaikutuspiirissä edelleen elämme. Seuraavassa tarkastelen tiivistetysti sitä, miten suomalainen oikeustiede on muuttunut edellä lyhyesti luonnosteltuina aikakausina. Pidän silmällä sekä määrällisiä että laadullisia muutoksia ja esitän myös joitain yleisemminkin oikeudellisen muutokseen ja sen selittämiseen liittyviä näkökohtia. Osa näistä tekijöistä kumpuaa tieteen sisältä, osa ympäröivästä yhteiskunnasta. Urpo Kankaan kokoama laaja teos Oikeustiede Suomessa 1900–2000 (WSLT 1998) antaa lujan pohjan tarkastelulle. Tutkimuksen volyymin kasvu Selkeä koko tarkasteltavaa ajanjaksoa koskeva muutoslinja on oikeustieteellisten väitöskirjojen ja tutkimuksen volyymin huikea kasvu. Kun 1950-luvulla tarkastettiin keskimäärin noin kaksi väitöskirjaa vuodessa, oli lukema 1970-luvulla kaksinkertaistunut ja 1990-luvulla noussut seitsemään. 2000-luvulla muutos on ollut entistäkin rajumpaa: vuosikymmenen puolivälin kynnyksellä on ennakoitavissa, että keskimääräinen väitöskirjatuotanto nousee jopa kahteen-viiteentoista vuositasolla. Muutos heijastaa yleisemminkin oikeustieteellisen tutkimuksen volyymin kasvua. Sen taustalla on taas ennen kaikkea ollut yliopistolaitoksen voimakas laajeneminen ja sen myötä perustetut uudet virat sekä erityisesti 1970-luvulta lähtien yliopiston ulkopuolelta tulevan tutkimusrahoituksen lisääntyminen. Toinen oikeustieteellinen tiedekunta perustettiin Turun yliopistoon vuonna 1960 ja kolmas, kun Lapin korkeakoulun (sittemmin yliopiston) oikeustieteiden osasto aloitti toimintansa vuonna 1979. Lisäksi oikeustieteellistä tutkimusta harjoitetaan monissa muissakin yliopistoissa. Niistä mainittakoon Tampereen, Vaasan ja Joensuun yliopistot, Åbo Akademi, Helsingin ja Turun kauppakorkeakoulut sekä Helsingin ja Lappeenrannan teknilliset korkeakoulut. Tutkimuksen rahoittajina on lisäksi muita tahoja Suomen Akatemiasta ja opetusministeriöstä yksityisiin säätiöihin. Erityisen merkittävää oikeustieteenkin kannalta on ollut Akatemian tutkimusrahoituksen lisääntyminen ja viimeisen kymmenen vuoden aikana myös opetusministeriön rahoittamat tutkijakoulut. Viimeksi mainitut liittyvät yleisiin pyrkimyksiin alentaa oikeustieteilijöiden väittelyikää nelivuotisen ohjatun tutkijakoulukauden tarjoamisen kautta. Osaltaan nämä pyrkimykset liittyvät myös yleisemmin opetusministeriön tavoitteisiin lisätä tohtoriksi koulutettavien määrää myös oikeustieteen alalla. Tuntuvia määrällisiä tuloksia onkin jo ollut nähtävissä; tohtorituotanto on edelleen kasvusuunnassa. Tutkimuksen profiilin muutoksia Eräänlainen perustava oikeustieteellinen ”matriisi”, tapa tehdä oikeustiedettä on muuttunut yllättävänkin vähän pitkällä linjalla glossaattoreista globalisaatioon. Oikeusnormien tulkinta ja systematisointi ovat edelleenkin lainopillisen tutkimuksen perustehtäviä. Silti niin lainopillisen juridiikan sisällä kuin oikeustieteessä yleensäkin on tapahtunut huomattavia muutoksia. Seuraavaan voin poimia niistä vain eräitä. Sotien jälkeisten vuosikymmenten oikeustieteessä tapahtui – liikkeelle lähdettiin yksityisoikeudesta – olennainen paradigman murros, kun käsitelainopillinen suuntaus sai väistyä analyyttisen oikeustieteen tieltä. Simo Zittingin väitöskirja ”Omistajanvaihdoksesta erityisesti silmällä pitäen lainhuudatuksen vaikutuksia” (1951) ja useiden muiden 1950- ja 1960-luvulla väitelleiden siviilioikeuden tutkijoiden tuotanto kuvastaa tätä muutosta. Muutos voidaan osaltaan nähdä oikeustieteen ”ajantasaistamisena”, saattamisena vastaamaan nopean muutoksen kourissa olleen yhteiskunnan nostamia vaatimuksia. 1950- ja 1960-luvuilla tietyllä tavalla myös luotiin pohjaa seuraavien vuosikymmenten suurille muutoksille oikeustieteessä ja oikeudellisessa ajattelussa. Tämä tapahtui nähdäkseni ennen kaikkea teoriatietoisuuden ja teoreettisen osaamisen kasvun kautta. Tätä muutosta edustavat Kaarle Makkosen väitöskirja oikeudellisen ratkaisutoiminnan ongelmista (1965) ja erityisesti Aulis Aarnion laaja ja kansainvälisillekin areenoilla korkealle arvostettu oikeusteoreettinen tuotanto 1960- ja 1970-lukujen taitteesta lähtien. Varsinainen juridiikan suuri murros ajoittuikin juuri 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen. Tuolloin käytiin ennennäkemättömän vilkas – kiivaskin – metodikeskustelu oikeustieteen tehtävistä. Se jätti pysyvät jälkensä suomalaiseen juridiikkaan. Voidaan ehkä sanoa, että oikeustiede tuli entistä valppaammin tietoiseksi omasta teoreettisesta ja metodologisesta perustastaan. Teoreettiset ja tieteidenväliset painotukset lisääntyivät oikeustieteessä ja monissa puheenvuoroissa vaadittiin uusia yhteiskunta- ja kulttuuritieteistä lainattuja metodeja käyttöön otettavaksi pelastamaan oikeustieteen ”tieteellisyys”. Oikeustieteellisen tutkimuksen ja opetuksen kattama tematiikka laajeni myös toista kautta: 1970-luvun puolivälin tutkinnonuudistus toi yleisen oikeustieteen ja oikeushistorian ohella uusina ”yleistieteinä” tutkintoihin oikeussosiologian ja oikeuden ja talouden suhteiden tarkastelun (sittemmin nimeksi on vakiintunut oikeustaloustiede). Myöhemminkin yleistieteiden (tai oikeuden rajatieteiden) määrä kasvanut; esimerkiksi naisoikeus on uusi, 1990-luvun tulokas, oikeustieteellisten tiedekuntien opetustarjonnassa. Tutkimuksen ja opetuksen alan laajentuminen myötävaikutti osaltaan siihen, että juristin tutkinnosta, joka ennen oli leimallisesti ”tuomarin” tutkinto, on tullut yleisiä oikeudellisen tiedon hankinnan ja käsittelyn valmiuksia antava yleistutkinto. Kauden lopulla tuli näkyviin myös tärkeä trendi, joka jatkui 1980- luvulla; teoreettisen lainopin vahvistuminen ja siihen liittyen oikeusperiaatteiden painoarvon nousu oikeudellisessa tutkimuksessa. Muutos liittyy osaltaan kansallisvaltioiden aseman murenemiseen (lähes) yksinomaisina normin tuottajina. Kansainvälistyminen Jos uusinta yhteiskunnallisen muutoksen vaihetta haluaa yhdellä sanalla luonnehtia, on se kansainvälistyminen. Sen moottorina toimi 1980-luvulla suurelta osin tiivistynyt eurooppalainen integraatiokehitys. Tutkimuksen tasolla muutos on näkynyt monin tavoin aihevalinnoista ja painotuksista oikeuslähdeoppiin oikeudelliseen argumentaatioon. Perus- ja ihmisoikeudet ovat – ottaakseni vain yhden esimerkin uusista painopisteistä – tulleet osaksi entistä useampaan oikeustutkimukseen. Oikeuslähdeopin monipuolistuminen taas on heijastunut miltei kaikkeen oikeustutkimukseen. Samaan aikaan eurooppalaiselle oikeudelle ja common law -oikeudelle tyypillinen ”policy”- painotteinen (tavoitteellinen) argumentaatio on vahvistunut. Muutoksen taustalla on ollut globaalisen ja Euroopan poliittisen arkkitehtuurin muutos 1980-luvulla ja 1990-luvulla Berliinin muurin kaatumisen jälkeen. Eurooppalaiset oikeusjärjestelmät ovat yhdentyneet ja vaikutteita on saatu huomattavassa mitassa Yhdysvalloista. Lopulta kansainvälistyminen on näkynyt myös lisääntyneessä opiskelijavaihdossa; lähes puolet oikeustieteen opiskelijoista viettää ainakin lukukauden ulkomaisissa yliopistoissa. Kuvaavaa on sekin, että ulkomailla oikeustiedettä opiskelevien määrä Englannissa liikkuu jo parin sadan tienoilla ja on ohittanut Pohjoismaissa opiskelevien määrän. Tulevaisuus? Voidaanko edellä esitetyn suppean kat-sauksen perusteella ennakoida juridiikan lähitulevaisuutta? Ehkäpä joitain huomioita voidaan tehdä viimeaikaisten trendien perusteella. Ensinnäkin – hyvin yleisellä tasolla – voidaan sanoa, että tieteen ulkoiset tekijät näyttävät selvästi heijastuvan oikeustieteeseen, sen tematiikan painopisteisiin. Integraation ja globalisaation tuottamat impulssit ja oikeudellista sääntelyä kaipaavat ongelmat tulevat olevaan oikeustutkimuksen keskiössä. Myös muutoin yhteiskunnassa tärkeäksi koetut teemat vetävät tutkijoita puoleensa. Osin kysymys on samalla hyvin praktinen; ”ajankohtaiset” aiheet kiinnostavat tutkimusta rahoittavia tahoja. Tämä on selvästi nähty viime vuosikymmeninä esimerkiksi Eurooppa-aiheisten ja sukupuolten tasa-arvoon liittyvien hankkeiden tuen lisääntymisenä. Myös tieteen sisäisillä trendeillä on oma merkityksensä – joskin osin ulkoisten tekijöiden raamittamana ja ehdollistamana. Selvältä näyttää ainakin se, että oikeustutkimus muiden yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden tavoin edelleen fragmentoituu tematiikaltaan ja metodologisilta ja teoreettisilta sitoumuksiltaan. Yliopistollinen juridiikka tulee jatkossa ehkä entistäkin vahvemmin kohtaamaan kahdensuuntaisen haasteen. Yhtäältä tutkimuksen määrää vaaditaan lisättäväksi ja siltä vaaditaan lisää yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Toisaalta yliopistolaitoksen perustehtäviin kuuluu kriittinen tiedon, totuuden ja uusien näkökulmien etsintä, joka voi joutua ristiriitaan ulkoa tulevien vaatimusten kanssa. Kohtuullisen tasapainon ylläpitämisen näiden ainakin potentiaalisesti ristiin käyvien haasteiden keskellä tulee olemaan ydinkysymys akateemisen oikeustieteen näkökulmasta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori sekä oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani.
|
