Juristi Junkola mielii seuraavaksi hulluuden kimppuun

Arkistot

07.01.2014

Oikeuslaitos ja tuomarit saavat yhä kuulla kunniansa, kun varatuomari ja kirjailija Aapo Junkola pääsee kritiikissään vauhtiin. 1960-luvulla alkanut vapaan kirjailijan ura jatkuu täyttä vauhtia eläkkeellä. Seuraavaksi Junkola aikoo käsitellä hulluutta.

Aapo Junkolalla, varatuomarilla ja kirjallisuusmiehellä, oli aikuiselämässään aika kova startti. 24-vuotiaana lainopin kandidaatiksi. Ja perään paitsi kärä-jien istumiset Ikaalisissa, myös puolessa vuosikymmenessä nippu kaunokirjoja, ynnä valtion kirjallisuuspalkinto.

– Olin niin kauhean nuori, Junkola pohtii nyt, 68-vuotiaana, juridiikanopintojen aloitusajankohtaa. Kunnianhimoiset vanhemmat, jotka olivat molemmat päätyneet Helsingistä Tampereelle historian lehtoreiksi, halusivat pojan akateemiselle opintielle jo 16-vuotiaana.

– Ei ollut paljon miettimistä. Vanhemmat tykkäsivät, että se sopii minulle.

Näin muistelee Junkola – virallisemmin Niemi-Junkola – päätymistään Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen.

Aapo Junkolan isänhän muistaa Suomen kouluja käynyt kansa historian oppikirjasta, jonka isä kirjoitti nimellä K. V. Niemi yhdessä Gunnar Sarvan kanssa.

Murhan määritelmä muuttui

– En osannut riittävän vakavasti suhtautua, kuvaa Junkola hieman ennenaikaisia juridiikan opintojaan. Sopineekin kuvaan, että nuori juristiopiskelija käynnisti rinnalla sivuopinnot estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden sekä toisaalta sosiologian kimpussa.

Varsinkin estetiikan approbaturin saavuttaminen oli hänelle helppoa. Estetiikkaan Junkolaa vihki nuoruusvuosien kotitalokin: Kustaa Hiekan säätiön talo yksityisine taidemuseoineen, siinä Tampereen Aleksanterin kirkkoa vastapäätä. Isä päätyi Tampereella säätiön oto-intendentiksi.

– Olen saanut varsin perusteellisen taidekasvatuksen, Junkola viittaa Hiekan talon kotiperintöönsä.

Nuorena monilahjakkuus Aapo Junkola omaksui rakkaudekseen myös klassisen musiikin. – Olen soittanut viulua koko ikäni, hän sanoo. Ja arvioi oppineensa musiikista jopa enemmän kuin juridiikasta tai kirjallisuudesta.

Opiskeluvuosinaan Junkola istui käräjiä Ikaalisissa, silloisessa Satakunnassa, nykyisellä Pirkanmaalla. Käräjäpäiviä kertyi peräti 64, muistaa haastateltava.

Sitten seurasi pari vuotta Tampereen raastuvassa syyttäjänä ja oikeusneuvosmiehenä. Kunnes vapaan kirjailijan ura vei.

Vapaana kirjailijana Junkola kirjoitti muun muassa ”teospariksi” luonnehditut romaanit Lintujen aika ja Varjojen aika. Kolmas osa jäi puuttumaan hänen kaavailemastaan trilogiasta.

Vaikka Junkola nostaakin kirjallisesta työskentelystään käännökset – kuten Sapfon runot – kaikkein korkeimmalle, on hän myös mm. Lintujen aikaan tyytyväinen.

– Se oli oikeastaan ensimmäistä oikeuslaitoksen kritiikkiä. Eihän kukaan uskaltanut semmoista kirjoittaa, Junkola viittaa tuon ajan normeihin.

Varjojen ajan merkitys oli kirjoittajasta itsestään siinä, että kirja tuli nostaneeksi uudella tavalla esiin, mikä ero on murhalla ja tapolla – tai mitkä oikeastaan ovat murhan tunnusmerkit. Kun noihin asti oli tähdennetty murhan ns. premeditaatio-luonnetta, halusi Junkola nostaa esiin, että murhaa leimaa teon erityinen raakuus.

Eli kuten Junkola asian muotoilee: ”Teon raakuuden on oltava kvalifioiva tekijä”.

Sittemmin lainsäädäntöä muutettiinkin tuon raakuuden noteeraavaan suuntaan.

Varjojen ajasta napsahti Junkolalle valtion kirjallisuuspalkinto.

Tuomarit ”sokean samanmielisiä”

Kymmenen vuotta myöhemmin Junkola oli palannut Tampereen kaupunginviskaaliksi. Juristin ura oli vetänyt takaisin.

Kirjallisuudesta puolestaan työnsi poispäin ajan ilmapiiri:

– Tuli se 70-luku ja se äärivasemmistolaisuus. Minut katsottiin oikeistolaiseksi, jota en ole.

Kaupunginviskaalin uraa kesti vuoteen 1998, jolloin Junkola jäi eläkkeelle. Viime työvuosinaan hän ehti kokea käräjäoikeuden uudet toimitilat Tampellan vanhassa teollisuusrakennuksessa Tammerkosken kansallismaisemassa.

Junkola muistetaan viskaalina, jonka perusilme ei salissa paljon hetkunut.

– Oikeussalissa kuuluu olla totinen; sehän on käyttäytymisnormi! Ei siellä voi naureskella asioille, jotka ovat toisille haudanvakavia, Junkola kertoi taannoin 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa.

Mutta tyynen kuoren alla liikkui paljon ajatuksia – ja ehkä nimenomaan oikeudenkäytöstä. Tätä ajatustyötä on kirjaantunut Junkolan kiintoisaan teokseen Muistelus, jonka Kauppakaari julkaisi 2001. Kirjassa oikeus saa välillä kuulla kunniansa. Esimerkiksi oikeuslaitoksen vanhoillisuus on usein emeritusviskaalin maalitauluna. Lukijalla on monin kohdin hauskaa.

Haastattelussa Junkola haluaa alleviivata, että häntä kismittää erityisesti tuomarikunnan ”sokea samanmielisyys”.

– Tuomarit itsessään ovat hyviä. Mutta se, että he ovat aina joka asiasta samaa mieltä, se on uhkaavaa, Junkola sanoo. Ja lisää, että yleisesti kyllä tiedetään, mitä väärästä samanmielisyydestä maailmassa voi seurata.

Tuomareiden käytökselle voi olla ominaista, että uusi kollega otetaan käräjäoikeudessa vastaan tyytyväisyyttä hyristen, jos hän niin sanotusti sopeutuu.

– Sopeutuminen ei ole minusta mikään kriteeri, Junkola kommentoi.

– Tai muutamat mätämunatkin mahtuvat muutoin kelpo tuomarijoukkoon, kun kukaan kollegoista ei reagoi.

Entäpä tuomarien asenteellisuus?

– Me kuvittelemme, että meillä ei ole nykyisin asenteita. Että niitä esiintyi vain jossain Jeesuksen oikeudenkäynnissä. Meillä on asenteita, niin kuin tuomareilla minä aikana tahansa.

Muistelus-teoksessaan Junkola käsittelee pitkään oikeudenkäyntiä, joka tunnettiin Tampereen käräjäoikeuden käytävillä ns. Thai-murhana. Miehensä kanssa Thaimaassa lomaillut suomalaisnainen sai kovan tuomion, ja ”häneltä meni kaikki”, kuten Junkola asian ilmaisee.

Laiha lohtu, että hovioikeus sittemmin vapautti naisen.

Junkolaa, -joka ei itse aikanaan ollut tuossa prosessissa mukana – on jäänyt kismittämään, miten tuo oikeudenkäynti ”keskittyi aivan vääriin asioihin”. Kuten detaljeihin siitä, miten eri aineiden eri pitoisuudet ihmisen elimistössä vaikuttavat.

”Oikeudenkäynti ei ole teatteria”

Urho Kekkonen oli taannoisessa oikeuslaitosta ravistelleessa puheessaan Junkolan mielestä paljolti oikeassa.

– Oli aika oikein sanottu, että lakimiehet ovat seisovan veden vartijoita.

Junkolaa huvittaa yhä, kun taannoin erään hovioikeuden edustajat eivät suostuneet pitämään valokopiota oikeana kopiona; koneella kirjoitettu se kopion olla piti.

Nykyään Junkola arvioi oikeudenkäytön olevan asiakasystävällisempää ja nopeampaa kuin ennen. Vaikka toisaalta oikeuslaitoksen sisällä työt ovat lisääntyneet huomattavasti.

Mitä emeritusviskaali ajattelee yhdysvaltalaisesta oikeuskulttuurista? Ainakaan televisiokameroita ei Junkola suomalaisiin oikeussaleihin hevin päästäisi.

– Ei se mitään teatteria ole. Ujompi ihminen ei sellaisessa touhussa pärjää.

Anneli Jäätteenmäen ja Martti Mannisen oikeudenkäynnissäkin Junkola olisi syyttäjän housuissa ottanut jämäkämmän otteen:

– Olisin estänyt näiden vaalipuheiden pitämisen kameroiden edessä. Syyttäjä ei hoitanut tehtäväänsä asianmukaisesti.

Silti kirjailija hänessä ihmettelee, että oikeuden pöytäkirjoja ei ole juuri käytetty kaunokirjallisuudessa – suurin piirtein häntä itseään lukuun ottamatta. Noissa pöytäkirjoissa kun piillee valtava määrä kiintoisaa aineistoa.

Junkolalla on suunnitteilla kertomuskokoelma.

– Aion käsitellä ihmisen hulluutta.

Haastateltava viittaa kirjailija Veijo Mereen, joka hiljan alleviivasi televisiossa juuri tätä puolta ihmisessä.

Matkakohteista Junkolaa vetää tällä hetkellä eniten Japani. Hän haluaisi uusia 1960-luvun Japanin-matkansa; vieden kyllä mukanaan myös Kirsti-vaimonsa.

Mutta kesän tullen hän pyrkii taas Rauman suuntaan. Hänellä kun on niillä vesillä odottamassa purjevene. Sukujuuret johtavat Pyhämaalle, lähelle Raumaa.

Sivalluksia Aapo Junkolan Muisteluksesta

– Oli tämäkin ala: iän mukana tuomarin työtä kunnioitti yhä vähemmän, sillä se oli ristiriitoja täynnä. Saihan siitä palkan, valtio maksoi kerran kuussa, eikä alituomarin työtä sinänsä voinut sanoa kovin vaikeaksi ja työlääksi.

– Hän oli kyllä oppinut siihen mennessä, ettei notaarin kannattanut ryhtyä taistelemaan toisaalta mielistelevää ja toisaalta röyhkeää vallesmannia vastaan, sillä ensimmäinen kohtaaminen juridiikan todellisuuden kanssa oli opettanut, että oikeuslaitoksessa on se oikeassa, jolla on enemmän nappeja kauluksessa.

– Vanhus kuului niihin raatimiehiin, joilla ei ollut ajokorttia ja jotka eivät aikoneetkaan hankkia sellaista. ”Minä en tarvitse sellaista”, kuului vastaus ja siihen oli kaikkien oikeusalamaisten tyytyminen, menivätpä kolaripäätökset sitten miten tahansa. ”Lakikirjassa se sanotaan, miten pitää ajaa.”

– Muoto oli kaikki kaikessa, eikä Turun hovioikeus tahtonut kyetä onnittelemaan presidenttiäkään tämän 70-vuotispäivän johdosta, koska tarvittavaa mallia tähän ei löytynyt.

– Oikeudenkäynti oli teatteria siinä mielessä, ettei sen aikana asianosaisen mielipide juuri voinut päästä kuuluviin, sillä tuomarin arvovalta ja sen säilyttäminen oli oikeudenkäynnin tarkoitus.

– Tosiasia olikin, että vaikka raatimiehet saattoivat olla eri mieltä pienistäkin yksityiskohdista, ei juuri koskaan kukaan viitsinyt äänestää, koska siitä olisi ollut melkoisesti ylimääräistä vaivaa, sillä äänestäjän oli kirjoitettava itse eriävä mielipiteensä pöytäkirjaan.

– Hän oli kerran haastemiehenä ollessaan tarjonnut tuolin naispuoliselle vastaajalle, koska tämä sairautensa takia ei olisi kyennyt seisomaan, ja osoittanut työtovereiden mukaan tavatonta moraalista uskallusta, ellei peräti röyhkeyttä, sillä temppua ei olisi saanut missään tapauksessa tehdä ilman puheenjohtajan orderia.

– Asianajajatkin sanovat, että nykyään tavallisin tapa eroa haluavan vaimon puolelta on aloittaa keskustelu siitä, kun se isä on syyllistynyt insestiin. Sitten vasta ruvetaan puhumaan elatusmaksuista ja osituksesta. Kummasti kuulemma miehet suostuvat luopumaan koko omaisuudestaan ja lisäksi sitoutuvat korkeisiin elatusmaksuihin.

– Juridiikka on kokoelma asenteita, joita mätkitään lakikirjalla päähän.

– Oli epämiellyttävää tuomita ketään, ellei nyt sattunut olemaan synnynnäinen ihmisten kiusaaja.

Kohdattuja: Mishima, Saarikoski, Manner

– Pidin Waltarista hyvin paljon. Ja pidän vieläkin, muistelee Aapo Junkola lukumieltymyksiään.

Mutta portit ulkomaiseenkin kirjallisuuteen avautuivat jo koulupoikavuosina, kun Junkola aloitti italian ja kreikan itseopiskelun. Hän saattoi koulu- tai opiskeluaikanaan opiskella vierasta kieltä tunnin intensiivisesti joka aamu. Vähän samanlaista metodia hän sittemmin kuuli Pentti Saarikoskenkin käyttäneen.

Nuo kaksi modernia mieskirjailijaa keskustelivat antiikin naisrunoilijan Sapfon kääntämisen problematiikasta. Mutta eivät vain siitä. Miehet pitivät yhtä muunkin keskustelun merkeissä niinä aikoina, kun Saarikoski käänsi James Joycen Odysseusta Kangasalla, Tampereen kupeessa.

Tuomas Anhava, maan kirjallisena paavina pidetty runoilija ja kustannusvirkailija, kylläkin viestitti Junkolalle, että tämän olisi syytä pitää näppinsä erossa Sapfon teosten kääntämisestä. Ne oli varattu Saarikoskelle.

Saarikoski ei kuitenkaan allekirjoittanut Anhavan käsitystä. Ja niin kirjailija ja varatuomari Junkola jätti paavin ukaasin noudattamatta.

Saarikoskesta Junkola toteaa, että kahden kesken istuttaessa – lasinkin kanssa – mies käyttäytyi hillitysti.

– Mutta kun oli enemmän yleisöä, hän villiintyi. Kuuluisuuden haku oli hänen turmionsa.

Kreikkalainen Konstantin Kavafis (1863–-1933) päätyi hänkin Junkolan kääntäjänpöydälle. Tällä kertaa Tuomas Anhava oli Junkolan mukaan ”paaluttanut” Kavafiksen kääntämisen itselleen. Mutta: kaupunginviskaali Junkolalla oli varaa hoitaa teos julki omakustanteenakin. Kimmo Kaivannon kuva komistaa kantta.

Viimeksi Junkola on kääntänyt antiikin kreikkalaisen Lukianoksen satiireja.

Ensimmäisen itse kirjoittamansa teoksen, novellikokoelman Kahdeksainen, Junkola sai julki 1961. Tuotantoon kuuluu kaikkiaan neljännessata teosnimikettä – romaaneista radiokuunnelmiin, näytelmistä matkakirjoihin.

Matkakirjallisuutta edustaa Nousevalle auringolle (1967), joka kertoo Japanista. Sen Junkola arvioi ehkä olevan ensimmäinen Pohjoismaissa sodan jälkeen ilmestynyt Japani-matkakirja.

Japanissa Junkola tapasi jopa Yokio Mishiman, joka tuli sittemmin maailmankuuluksi vuonna 1970 tapahtuneen rituaali-itsemurhansa kautta. Junkola tietää, että Mishima oli Japanin valtiovarainministeriön juristi, joka kyllä sittemmin jättäytyi kirjailijaksi kahden ammatin harjoittamisen osoittautuessa raskaaksi.

Elämä on saattanut Junkolan eteen muitakin kirjailijapersoonia. Yksi näistä on runoilija Eeva-Liisa Manner. Häntähän pidettiin miltei erakkona. Onkin tätä taustaa vasten merkittävää, että Junkola pääsi Mannerin lähipiiriin, ystäväksi asti. Ystävä Manner auttoi Junkolaa jopa eteenpäin kirjallisella uralla suositellen Kirjayhtymälle hänen tekstiensä julkaisemista.

Mutta Junkolallekin on Mannerin sukutausta jäänyt vähän mystiseksi.

– Tiukkasin, että onko sinulla sukua, muistelee Junkola Mannerin kanssa käymäänsä keskustelua. ”Joitain serkkuja”, tämä oli vastannut vältellen. Mannerin perunkirjoituksen yhteydessä oli sitten kyllä ilmennyt, että kirjailijattarella on Helsingissä peräti suurin piirtein ikäisensä sisar – josta hän ei tiennyt mitään.

Elämässä on mysteerejä. Ja me kukin näemme toisemme hieman eri tavoin. Näin näki Pekka Tarkka – kirjallisuuden paaveja epäilemättä hänkin – Aapo Junkolan 1968 ilmestyneessä teoksessaan Nykykirjailijoita:

– Kaksoisromaani Lintujen aika (1965) ja Varjojen aika (1966) on Junkolan tähänastinen päätyö. Vallan ja syyllisyyden ongelmat on nyt siirretty todelliseen ympäristöön, itsetyytyväisen ja patriarkaalisen virkamiessäädyn Tampereeseen. Teoksessa on kritiikkiä niitä kohtaan, joilla ei ole muuta kunniaa kuin jättää laki jälkeensä, pysyä velvoitteiden kirjaimellisessa täyttämisessä.

Ja vielä Tarkkaa:

– Junkola tarkastelee lain irtautumista siitä todellisuudesta, jota säätelemään se on luotu. Oikeussaliin liittyvä muotojen virheettömyys ja esineiden kuollut järjestys kuvittaa vallankäytön vieraantumistapahtumaa, jonka uhri on myös teosten päähenkilö, nuori juristi Johann Rannholm.