Ilmaisun voimaa
Väestörekisterikeskuksen ylijohtaja Hannu Luntiala yllätti viime vuonna novellikokoelmallaan Hommes, joka on hulvatonta kielellistä irrottelua ja sanankäyttöä. Luntialan tänä vuonna ilmestynyt toinen teos Viimeiset viestit ylitti puolestaan kansainvälisenkin uutiskynnyksen, koska se on maailman ensimmäinen tekstiviesteistä rakentuva romaani.
Suuren ja tunnetun tietokoneyrityksen talouspäällikkö Teemu sanoo itsensä yhtäkkiä mitään selittämättä irti ja lähtee pitkälle matkalle määränpäätä kertomatta. Hän pitää yhteyttä rakastettuunsa, aikuiseen poikaansa, sisareensa, äitiinsä ja kahteen läheisimpään ystäväänsä vain tekstiviestein – jos nyt ylipäätään mitään yhteyttä pitää, sillä osa teoksen jännitteestä on Teemun viestien odotuksessa.
Koko kirja on taitettu niin, että päähenkilön muilta saamat viestit kulkevat kapealla palstalla sivun vasemmassa laidassa ja sivun oikeanpuoleiselle palstalle kertyvät hänen muille lähettämänsä viestit. Lähettäjän tai vastaanottajan tunniste ja viestin lähetysaika ovat kunkin viestin perässä, ja teos tietenkin etenee aikajärjestyksessä. Alkukankeuden jälkeen lukuote löytyy nopeasti.
Tekstiviesti on pisimmillään 160 merkin mittainen, joten äkkiseltään luulisi, ettei moisilla pätkillä mitään kerrontaa synny. Mutta kummasti vain jännitystarina kehittyy: Hannu Luntialan romaanin parasta antia on nimenomaan sen tuottama ahaa-elämys tekstiviestien ilmaisuvoimasta.
Hannu Luntiala, Viimeiset viestit,
Tammi 2007, 332 sivua.
Kiihtyviä kierroksia
Kirjailija Taavi Soininvaara kirjoitti kaksi ensimmäistä trilleriään työnsä ohella, mutta päätti vuonna 2001 ottaa riskin ja jätti työnsä suuryrityksen pääjuristina. Viime syksyn kirjamarkkinoille ilmestynyt Marsalkan miekka on jo hänen seitsemäs trillerinsä.
Mukana on edelleen tuttu sankari, Suojelupoliisin ylietsivä Arto Ratamo, joka suostuu kesälomallaan lontoolaisen historianprofessorin matkaseuraksi Venäjän Lappiin. Eräoppaaksi tulee venäjää puhuva Taru Otsamo, mutta historioitsija Eerik Sutela ei suinkaan ole matkustanut Lontoosta eräretkelle, mikä Ratamolle selviää vasta Jäniskoskella Petsamon kupeessa, kun kivääri alkaa paukkua helikopterista ja kolmikon henki on vaarassa.
Jäniskoskelta löytyy ensimmäinen vihje, ja matka jatkuu arvoituksia ratkomalla Suomen muinaiselta linnavuorelta ja muistomerkiltä toiselle. Venäläiset takaa-ajajat pysyvät sinnikkäästi perässä ja punovat juoniaan: moni himoitsee Marsalkan miekkaa, Sutelan isän huolella kätkemää asiakirjaa, joka on muuttanut historiaa – ja voisi tehdä sen vieläkin.
Taavi Soininvaara on muutamassa vuodessa ponkaissut jännityskirjailijoittemme kärkikaartiin. Selitys on hänen kyvyssään punoa ja kuljettaa tarinaa niin, ettei kirjaa malta laskea käsistään, vaikka poliittisen viestin ja henkilöhahmojen naiivius vähän ärsyttäisivätkin.
Saksassa riehuva skandinaavinen dekkaribuumi on saanut germaanisen kielialueen lukijat kiinnostumaan myös suomalaisista jännityskirjailijoista, mikä on tietysti mainio asia. Taavi Soininvaaran teoksia on saksannettu jo neljä.
Taavi Soininvaara, Marsalkan miekka,
Tammi 2006, 379 sivua.
Merkintöjä kuohujen vuosilta
Pirkko Turunen saapuu syksyllä 1971 Pohjois-Karjalasta Helsinkiin opiskelemaan oikeustiedettä ja tempautuu mukaan opiskelijapolitiikkaan melkeinpä opintojen kustannuksella. Kun vielä puoluekin on keskusta, ei liene väärin arvata, että Pirkossa ja hänen kokemuksissaan on aika paljon Hannele Pokkaa itseään.
Lapin läänin maaherra julkaisi jo kahdeksannen teoksensa, mutta nyt romaanien välissä vierähti aiempaa pidempi -aika: kirjoittajan edellinen teos Sau-herra ilmestyi vuonna 2002. Kriitikot ovat ottaneet Hannele Pokan romaanit kohteliaan tylysti vastaan, mutta päiväkirjaromaaniksi kutsuttu Menolippu saattaa herättää muistoja niissä, jotka opiskelivat 1970-luvulla ja osallistuivat ylioppilaskunnan käminöihin.
Hannele Pokka, Menolippu.
Pirkon päiväkirjat 1972–1974,
WSOY 2007, 320 sivua.