Kalle Määttä, OTT, oikeustaloustieteen professori
Lainsäätäjän kadotettu itsenäisyys ja sen uudelleenlöytäminen
Onko lainsäädäntövalta palaamassa takaisin kansallisen lainsäätäjän käsiin vai karkaamassa lopullisesti kansallisen lainsäätäjän käsistä?
Seuraavat kolme esimerkkiä viittaavat siihen, että kansallisen sääntelyn haasteet ovat muodostuneet teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä erittäin mittaviksi.
Globaalit markkinat sääntelyn ongelmana
Nettipokerin sääntelyä koskevan problematiikan juuret ovat pitkälti siinä, että markkinat ovat globaalit, mutta oikeudellinen sääntely on enemmän tai vähemmän kansallista. Tämä kulminoituu siihen, että kansallinen lainsäätäjä ei voi kohdistaa lainsäädäntötoimia suoraan ulkomaiseen peliyritykseen, joka toimii kotimaassaan laillisesti. Toisaalta, jos Suomessa ajaudutaan nettipokerin pelaamisen johdosta ongelmiin, kuten peliriippuvuuteen ja suuriin pelivelkoihin sekä epäilyihin rahanpesusta, muodostuu paineita kansallisen lainsäädännön kehittämiseksi.
Miten nettipokeria voitaisiin säännellä? Ensinnäkin nettipokerin ja vastaavien pelien pelaamiseen käytettävien tietoliikenneyhteyksien estotoimet muodostavat yhden vaihtoehdon. Toiseksi voidaan ryhtyä nettipokerin pelaamiseen liittyvän maksujenvälityksen estotoimiin. Kolmanneksi on mahdollista säätää Suomessa pelimonopoli, joka voi tarjota nettipokeripalveluja. Ja toki muitakin potentiaalisia keinoja on.
Mikään mainituista sääntelyvaihtoehdoista ei ole tietenkään täydellinen. Yleisesti ottaen ongelmana on se, onko kansallinen sääntely sopusoinnussa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen kanssa. Myös kansallinen perusoikeusaspekti voi nousta esille. Lisäksi kansallinen sääntely voi olla helposti kierrettävissä. Kaikista sudenkuopista huolimatta näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että jotakin pitäisi tehdä!
Valtio kahlitsee globaalien ongelmien ratkaisua
Kasvihuoneilmiön sääntely on kahdella sanalla sanoen erittäin vaikeaa. Taustalla on yksinkertaisesti se, että kasvihuonekaasupäästöjen kannalta on yksi ja sama, missä niitä johdetaan ilmakehään: Beigingissä, Joensuussa, Helsingissä, ja kaikkialla muualla ilmakehään johdetut päästöt ovat yhtä lailla vahingollisia ilmastonmuutoksen kannalta. Tässä suhteessa törmäämme myös yhteen oikeudellisen sääntelyn paradoksiin: siinä missä aikaisemmin valtio loi vahvan pohjan oikeudelliselle sääntelylle yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi, tänä päivänä valtio kahlitsee globaalien ongelmien ratkaisemista. Tämän ongelman kontrolloimiseksi ympäristönsuojelulainsäädännössä on jouduttu siirtämään painopistettä tutuksi tulleesta hallinnollisesta ohjauksesta taloudelliseen ohjaukseen. Vastedes jouduttaneen myös virittämään tavoitteita aikaisempaa kunnianhimoisemmalle tasolle: näin ollen nykyinen sähkön hintataso on vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman pitää.
Kolmantena ja viimeisenä esimerkkinä mainittakoon veroparatiisit. Niille on ominaista olematon veroaste ja usein myös tiukka pankkisalaisuus. Viimeksi mainittu on osaltaan mahdollistamassa sen, että yritysten voitot tai rikollinen pääoma voidaan piilottaa viranomaisilta. Veroparatiisien taloudellinen merkitys ei ole vähäpätöinen. Esimerkiksi Caymansaaret lienevät tällä hetkellä maailman viidenneksi suurin rahoituskeskus mitaten pankkien ulkoisilla talletuksilla, ja muun muassa Saksa on tässä suhteessa Caymansaaria pienempi.
Kansallisen tason sääntely puoltaa paikkaansa
Edellä mainitut kolme esimerkkitapausta eivät saisi kuitenkaan johtaa liialliseen kyynisyyteen arvioitaessa kansallisen lainsäätäjän mahdollisuuksia yhteiskunnallisten ongelmien sääntelyssä. Kansallisen lainsäädännön olemassaolon puolustukseksi voidaan mainita ainakin seuraavat näkökohdat:
Ensinnäkin edelleen merkittävä osa yhteiskunnallisista ongelmista on paikallisia, alueellisia tai valtakunnallisia, joissa kansallisen tason sääntely puoltaa paikkaansa. Toiseksi ylikansallistenkaan ongelmien kohdalla kansallisvaltion ei pitäisi vaieta ja odottaa ”kurasaappaat jalassa” esimerkiksi maailmanlaajuisen ilmastosopimuksen syntymistä.
Tällöin kysymykseen voi tulla esimerkiksi niin sanotun demonstraatio- tai esimerkkivaikutuksen aikaansaaminen: yksittäinen valtio voi ryhtyä lainsäädäntötoimiin provosoidakseen myös muita valtioita ryhtymään samansuuntaisiin toimiin.
Kolmanneksi kansallisen lainsäätäjän on oltava koko ajan hereillä, koska kansalaisten ja yritysten mielikuvituksella ei näytä olevan rajoja kehitettäessä uudenlaisia keinoja lainsäädännön asettamien velvoitteiden kiertämiseksi.
Tähän mennessä oikeusjärjestelmämme on ollut tukipylväs paitsi tasapainoiselle yhteiskuntakehitykselle myös kilpailukykyiselle kansantaloudelle. Vastedeskin lainsäätäjällä on siis syytä olla myös muita visioita kuin televisio, jotta nykymuotoisten yhteiskunnallisten ongelmien heittämään haasteeseen pystytään vastaamaan.
Olaus Petrin noin 470 vuotta vanhat tuomarinohjeet vielä voimissaan
Tuomarinohjeet, joita myös kutsutaan Olaus Petrin tuomarinohjeiksi, kuuluivat pitkään tuomareille annettujen ohjeiden perinteeseen. Sen edustajia löytyy jo Vanhasta testamentista ja muinaisen Egyptin teksteistä. Tuomarinohjeet ovat Raamattuun, roomalaiseen ja kanoniseen oikeustraditioon sekä germaanis-pohjoismaisiin perinnäistapoihin liittyviä. Olaus Petri ei siis ole niitä yksin kehittänyt, vaan on ollut yhtenä ketjun lenkkinä pitkässä traditiossa.
Olaus Petrin syntymästä 510 vuotta?
Olaus Petri syntyi joko 1497 tai 1493 ja hän kuoli 1552, joten melko hyvällä syyllä olisi voitu tänä vuonna viettää hänen 510-vuotisjuhliaan. Olaus Petri oli pappi, uskonpuhdistaja ja oikeusoppinut. Olaus Petri laati ohjeet kannaottona oman aikansa epäkohtiin, Näistä pahimpina hän piti vääriä tuomioita ja suuria sakkorangaistuksia.
Kun Olaus Petri kokosi ohjeet, Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tuomarinohjeet kuuluvatkin 1800-luvun alkuun jatkuneeseen Suomen ja Ruotsin 700-vuotiseen yhteiseen historiaan.
Useimmat nykyajan tutkijat ajoittavat tuomarinohjeet 1530-luvun loppupuolelle. Tosin 1600-luvulta peräisin olevissa useissa käsikirjoituksissa mainitaan syntyajankohdaksi vuosi 1544.
Tuomarinohjeiden elinvoimaisuuden salaisuus
”Muutamia yleisiä ohjeita, joita tuomarin tulee noudattaa” julkaistiin ensi kerran painettuna vuonna 1616, siis yli 50 vuotta Olaus Petrin kuoleman jälkeen. Vuodesta 1635 ne ovat olleet lakikirjan johdantona sekä Ruotsissa että Suomessa.
Paradoksaalista on, että tuomarin ohjeet ovat olleet painettuina lakikirjoissa siis lähes 400 vuotta, vaikka niitä ei koskaan ole vahvistettu sellaisenaan laiksi. Tätä seikkaa on kuitenkin pidetty myös niiden elinvoimaisuuden salaisuutena. Kun tuomarinohjeet eivät ole olleet virallisesti voimassa, niitä ei ole tarvinnut koskaan kumotakaan. Ja niinpä niitä voidaan pitää ohjenuorana myös tämän ja huomispäivän lainsäätäjälle, kuten Pekka Nurmi toi ilmi Lakimiespäivän esitelmässään.
