Kansainvälinen sovittelu – Lisäarvoa uusista näkökulmista

Maailman vanhin dokumenttina säilynyt rauhansopimus on tallessa Istanbulin arkeologisessa museossa. Tämän Kadešhin sopimuksen (1258 eKr.) suurennos on nähtävillä myös YK:n päämajan seinällä New Yorkissa. Sopimus on Egyptin faraon Ramses II:n (n. 1290–1222 eKr.) ja heettiläisvaltion kuninkaan Hattušili III:n (n. 1267–1237 eKr.) allekirjoittama suurvaltain välinen hyökkäämättömyys- ja rauhansopimus. Siinä allekirjoittajat lupautuvat pidättäytyä hyökkäämästä toisiaan vastaan sekä sitoutuvat keskinäiseen avunantoon toisen osapuolen joutuessa sotaan kolmatta valtaa vastaan. Sopimusosapuolet suostuivat myös pakolaisten vaihtoon. Varsin tutunomaisia asioita, vaikka alkutekstissä pakolaisten palauttaminen taitaa kuulua ”ihmisten vaihto” sen aikaisine kulttuurisine merkityksineen.

Sodat, kriisit ja niiden sovittelu muutoksen kourissa

Kansainvälinen sovittelu on ollut alkujaan hallitsijoiden ja heitä avustavien diplomaattien aluetta. Nykyään sopimustoiminnan voidaan ajatella kuuluvan poliitikoille, diplomaateille ja valtiotieteilijöille, jotka ajoittain ymmärtävät tukeutua myös lain tuntijoiden tukeen. Kansalaisyhteiskunta tuo mukaan oman mausteensa, jossa tunnetiloilla on suuri sijansa. Kansainvälinen sovittelu kattaa varsinaista rauhansopimustoimintaa laajemman spektrin erilaisia toimia niin normaaliaikojen arkielämässä kuin valtioiden tai kansojen välisissä kriiseissäkin. Sovittelua voi tapahtua rauhanprosessin kaikissa vaiheissa ja hyvin monella eri tasolla. Tarkoitukseni ei ole pohtia kuinka paljon olemme oppineet 3267 vuodessa, vaan katsoa, missä olemme ja mistä voisimme löytää lisäarvoa kansainväliseen sovitteluun sen megatasolla. Euroopan unionin turvallisuusstrategian mukaan kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden suurimmat uhkat ovat terrorismi, joukkotuhoaseiden leviäminen, alueelliset konfliktit, luhistuvat valtiot sekä järjestäytynyt rikollisuus. Valtioiden välisen sodan uhka ei enää pääse unionin kärkilistalle, joskin Georgian sodan tapahtumat Kaukasuksella hyvin muistuttivat, että paluutie menneeseen on yhä auki. Euroopan unionin analyysi kertoo osaltaan sodan kuvan ja kriisien muuttumisesta. Olemme eläneet keskellä nopeaa murrosta, jonka koko ulottuvuus on vielä piilossa meiltä itseltämme, mutta ilmeisen selvää historiaa harrastaville lapsenlapsillemme. Meille muutoksen realistinen hahmottaminen on keskeinen kysymys oman menestyksemme ja turvallisuutemme kannalta. Sillä on ratkaiseva vaikutuksensa myös kansainväliseen sovittelutoimintaan. Kriisien ratkaisussa edetään kohti entistä kokonaisvaltaisempia menetelmiä, joissa eri organisaatioiden toiminta ja erilaiset toiminnot pyritään saamaan toisiaan tukeviksi.  Vaatimus kokonaisvaltaisesta lähestymistavasta, comprehensive approach, on kummunnut sotilasorganisaatioiden piiristä, koska sotilaat ovat jo hyvän aikaa sitten nähneet aseellisen toiminnan rajoitteet ja ymmärtäneet, miten suuresti muuttuneessa tilanteessa toimimme. Suomalainen viime viikkojen keskustelu siitä, olemmeko sodassa Afganistanissa, kuvaa huvittavalla tavalla tuota muutosta ja sen takana olevaa realismia. Kun Presidentti Halonen tekee valtioneuvostossa perustuslakimme mukaista päätöstä sodassa, olemme asemiehelle ”niitä”, niitä toisia joita tapetaan ja jotka puolestaan metsästävät asemiehiä. On aivan turha kuvitella, että ulkopuolisia toimijoita eriteltäisiin mitenkään hienojakoisesti. Kokosin ja toimitin jokin vuosi sitten Suomen puolustusvoimille käsikirjoituksen multimediaan, jonka kansikuvaksi rakennettiin visuaalinen jatkumo suurista sotateoreetikoista Sun Tzu:sta (Sunzi) Carl Philipp Gottlieb von Clausewitzin kautta Usama ibn Muhammad ibn Awad ibn Ladiniin. Kun tuotosta sitten käsiteltiin julkaisutoimikunnassa, heräsi vilkas keskustelu siitä, voidaanko Osama bin Ladin hyväksyä sotateoreetikoksi. Välttämättä häntä ei voi pitää sotateoreetikkona (Al Qaidan verkottunut olomuoto hahmoteltiin teoreettisesti vasta vuonna 2004, kun Internetissä ilmestyi 1600-sivuinen kirjoitus ”Kutsu globaaliin islamilaiseen vastarintaan”). Kirjoituksen tekijänä pidetään syyrialais-espanjalaista Abu Mus‘ab al-Suria alias Umar Abd al-Hakimia, joka on oikealta nimeltään Mustafa Sethmariam Nasar. Bin Ladin on kuitenkin tuonut mukanaan peliteorian, jossa varsinainen ottelu käydään pelilautaa ja pelisääntöjä muuttamalla. Ensimmäinen muutettu pelisääntö on luopuminen klassisten sodankäynnin sääntöjen sekä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa luotujen sodan lakien noudattamisesta. Taistelua teknisesti alivoimaisena on kehitetty sissisodan piirissä, jossa esimerkiksi Mao Tse-tung ja Che Guevara ovat olleet oppi-isiä. Sieltä on hyväksytty menetelmiä, mutta ei sitä suurta heikkoutta, jonka mukaan sissien olisi sivistettävä kansaa ja voitettava väestön myötätunto taakseen. Terrorismissa toimitaan päinvastoin ja kylvämällä vihaa ja pelkoa luodaan tiivis samanmielisten joukko. Sen ei tarvitse voittaa sydämiä puolelleen, koska pelko ja tietämättömyys voittavat sydämen niin kuin sakset paperin tai kivi sakset. Kolmas suuri muutos on sotatalouden perustaminen ulkopuolelta tuleviin varoihin ja rikollisiin rakenteisiin. Mahdollisten rahavirtojen suuruutta kuvaa se, että erilaisten diasporayhteisöjen kotimaihinsa palauttamat varat ovat isompia kuin maailman koko kehitysapu yhteensä. Niin huumeiden kuin harvinaisten mineraalien kaupassa tuottaja- ja vähittäismyyntihinnan ero on suurin mahdollinen. Tällaisen sotatalouden verkko edellyttää laajaa korruptiota ja sallii – suorastaan vaatii – ratkaisutaistelujen välttämistä ja paljon sitkeämpää sodankäyntiä, kuin länsimaiset hermomme kestävät. Pelko ja viha sodankäynnin voimavarana Ymmärrämme varsin hyvin, miten Maon sanojen mukaan sissi ui kansansa keskuudessa kuin kala vedessä. Sen sijaan on hyvin vaikea tajuta, miten pelko ja viha voidaan kääntää sodankäynnin voimavaraksi. Niin kuitenkin tapahtuu ja syy löytyy ihmisten identiteetistä. Ulkoinen uhka on kautta historian saanut ihmiset lammasmaisesti alistumaan mitä kummallisimpien vainoharhojen ja kurjan kohtelun alle. Terrorismi saa siten käyttövoimansa toiseudesta. Globaalin kehityksen ulkopuolella olevien ihmisjoukkojen hyvin koulutettujen johtajien on ollut helppo löytää teoreettiset mallit ulkoisen uhkan maalaamiseen. Ironisesti kaksi Yhdysvaltain entisen demokraattipresidentin ja Nobelin rauhanpalkinnon (2002) saajan Jimmy Carterin neuvonantajaa ja professoria tarjoavat siihen oivallista aineistoa. Zbigniew Brzezinskin talouspainotteinen sotien selitys ”suuresta shakkilaudasta” antaa aina mahdollisuuden vedota ulkopuolisiin ryöstäjiin, joiden tavoitteet ovat perin itsekkäitä. Samuel P. Huntington (“Sivilisaatioiden yhteentörmäys“) puolestaan tarjoaa helpon mahdollisuuden leimata kriisit uskontojen taisteluksi. Kiihdyttämällä ennakkoluulojen syöksykierrettä millä tahansa tekosyillä johtaa pian vieraan pelkoon ja vainoharhaisuuteen. Zbigniew Brzezinskin ja Samuel P. Huntingtonin näkökulmissa on niin paljon totta, että varmasti tässäkin salissa moni saattaisi näkemykset allekirjoittaa. Koska tarkoitukseni ei ole sen enempää törmäyttää sivilisaatioita suurella shakkilaudalla, teen vain kaksi huomiota näin perustellun toiseuden kestävyydestä. Brzezinskin talousriippuva selitysmalli unohtaa sen tosiasian, että ylikansallisten taloustoimijoiden verkko ei ole samalla tavalla riippuvainen raaka-ainelähteiden omistuksesta kuin muinoin. Ei ainakaan niin paljon, että häiriintymättömiä tuotanto-oloja haluttaisiin vaarantaa. Huntingtonin ajatusten keskeinen vastaväite toteaa sivilisaatioiden yhteentörmäyksen olevan meneillään ennemmin kulttuureiden sisällä kuin niiden välillä. Esimerkiksi monoliittista muslimimaailmaa ei ole: Lähi-idän kriisien piirissä olevat 132 miljoonaa muslimia edustavat vain 11,3 prosenttia maailman 1,2 miljardista muslimista. Heistäkin vain rajallinen joukko on sotakiihkoilijoita. Fundamentalistit ovat vain osanneet tuoda itsensä esille huomattavasti todellista määräänsä suuremmalla painoarvolla. Yleistäminen ja ääriarvojen korostaminen ovat keskeinen vaara monella tavalla – niin hämärtämällä omaa maailmankuvaamme kuin käyttövoimana väkivaltakoneistoille. Professori Mary Kaldorin työpaikka on London School of Economics and Political Science. Mary Kaldor on ollut tutkimuksissaan kuin Andersenin satujen pikkupoika, joka sanoo ääneen totuuden keisarin uusista vaatteista. Ajatustensa johtopäätöksenä hän on kehitellyt teoriaa ”inhimillisen turvallisuuden” tai ”ihmisten turvallisuuden” – ”human security” nostamista turvallisuusstrategioiden keskiöön kansallisen turvallisuuden asemasta. Sitä on myös tarjottu Euroopan Unionille Javier Solanan tilaamana tutkimustyönä (Human security: a new strategic narrative for Europe). Ajatus on kuitenkin vaiettu kuoliaaksi virallisissa yhteyksissä, koska yksittäisen ihmisen – siviilin – turvallisuudesta ei haluta tehdä sotien mittaria. Ajatuksen hyväksyminen merkitsisi hyvästijättöä vaivalla aikaansaaduille sodan laeille. Sen pelätään olevan askel terroristien haluamaan suuntaan, jossa väkivaltaorganisaatiot eivät toimisi toisiaan vastaan, vaan ”laskisivat pisteitä” tuhoamistaan tai suojaamistaan siviileistä, kuten Irakissa näyttäisi tapahtuvan. 

Rauhasta keskusteltava todellisten päättäjien kanssa

Minut on haastettu tähän tilaisuuteen puhumaan siitä, mistä löytäisimme lisäarvoa kansainväliseen sovitteluun. Tässä suhteessa Suomi toimii aktiivisesti, jota hyvin kuvaa aloite Pekka Haaviston mahdollisista keskusteluista Afganistanissa. Lainaan oheisessa kuvassa muutamaa ajatusta, jotka presidentti Martti Ahtisaari on eri yhteyksissä sanonut. Hän on myös sanonut, että rauhasta on syytä keskustella niiden kanssa, jotka siitä voivat päättää. Suomalaisessa keskustelussa on haluttu Haaviston lähestyvän maltillisia talebaneja. Kaikki keskustelu on tietysti hyväksi, mutta on aivan eri strategia hakea päättäjät pöytään päättämään kuin osoittaa tukea jonkin osapuolen jollekin ryhmittymälle vaikkapa sitten maltillisille. Jälkimmäinen menettely kuuluu hajota ja hallitse -strategiaan toisin kuin suorat keskustelut päättäjien kanssa. Varsinainen ongelma saattaa kuitenkin olla se, pääseekö keskustelemaan kenenkään kanssa, voiko tietää millaista valtaa tämä käyttää ja miten valta ylipäätään on Al-Quaidan ja Talebanien välisessä organisaatiossa jakautunut. Toimiiko se esimerkiksi niin, että keskusteluihin lähtevä henkilö menettää automaattisesti valtansa. Oli miten oli, keskustelematta mikään ei etene. Pekka Haavisto on jo kokenut sukkuloimaan erilaisten outojenkin ryhmittymien välillä. Kansana meillä on kuitenkin opittavaa. Suomalaisilla onkin tapana laskea leikkiä siitä, miten kiinnostuneita olemme siitä, miten muut meidät näkevät. Ujoudesta se ei johdu, vaan jonkinlaisesta varautuneisuudesta, joka syntyy, kun on paljon tekemisissä toisten suomalaisten kanssa ja siitä alitajuisesta viisaudesta, että itseymmärrys on kanssakäymisen perusta. Kansainvälisessä vertailussa suomalaiset ovat tyypillisesti mitta-asteikon jommassa kummassa päässä ja vielä varsin homogeenisenä joukkona. Suomalaiset ovat erityisen hyvin toimeen tulevia mutta menettäneet käsityksen sellaisista yhteisöistä, jotka perustuvat perheeseen, sukuun ja heimoon ennemmin kuin itsellisyyteen ja hyvinvointiyhteiskunnan tukeen. Emme oikein käsitä edes suomalaisia romaneja. Tästä syystä rakenteellinen korruptio samoin kuin äärimmäinen köyhyys ja äärimmäinen rikkaus tahtovat olla käsityskykymme ulkopuolella. Näemme asioita oikein, mutta käsittelemme ne oman kulttuurimme kontekstissa ja teemme vääriä johtopäätöksiä. Toisaalta meitä pidetään hyväntahtoisina ja vähän naiiveina ihmisinä, jotka ovat vaarattomia ja luotettavia. Suomalaisten motiiveja pidetään enemmänkin moraalisina kuin omaa etua edistävinä. Meillä ei ole kolonialismin kauden rasitteita ja liike-elämämmekin yhteydet ulkomaailmaan ovat melko tahrattomat. Haluaisimme nähdä itsemme käytännöllisinä maailmanparantajina, mutta ymmärrämmekö muista kulttuureista riittävästi ja uskallammeko edes tunnustaa ne kohdat, joissa arvomme ovat ristiriidassa toisenlaisten kulttuuriarvojen kanssa.

Onko kriisinhallinta kansainvälistä ylimielisyyttä?

Kriisinhallinta on länsimaiden ja kehittyneen maailman lapsi. Sen mukana kulkee toissijaisia tavoitteita, jotka nostavat vastarintaa muussa maailmassa. Kokemus on kuitenkin opettanut tässä suhteessa varovaiseksi, ja esimerkiksi presidentti Obaman hallinto on vähin äänin poistanut demokratian edistämisen Afganistanin ykkösprioriteeteistaan. Länsimaisissa silmissä puhdasta hyvää edustavia ajatuksia ovat demokratian lisäksi rankaisemattomuuden poistaminen, naisten aseman parantaminen ja erilaisten kansalaisvapauksien edistäminen. Tässä suhteessa Suomen asenne on tiukka, kuten käy esimerkiksi ilmi vertailtaessa YK:n resoluutiota 1325 ” Naiset, rauha ja turvallisuus”, jonka varauma ”where feasible” on Suomen toimintaohjelmasta jätetty pois. Tällaiset asiat vaikkapa Iranista katsottuna saattavat näyttäytyä kansainvälisenä ylimielisyytenä ja uskonnollisten ristiretkien jatkumona. Sovittelu ei ole kansainvälisen yhteisön kriisinhallintadiskurssissa yksiselitteisesti hyväksytty asia. Sovittelunäkökulmaa pidetään usein liian pehmeänä ja sen katsotaan antavan liian paljon periksi kielteisiksi koetuille seikoille. Viime aikoina erityisesti vaatimukset rankaisemattomuuden vastaisen taistelun tiivistämisestä ovat voimistuneet. Myös kulttuurisesti erilaiset tulkinnat uhrin tarpeesta ”saada oikeutta” liittyvät kansainvälisen sovittelun ongelmakenttään, koska uhrin oikeus lähestyy helposti koston ilmapiiriä. Kriisinhallintakeskustelussa on nostanut päätään ensisijainen vaatimus saattaa sotaan syylliset ja sotarikolliset vastuuseen teoistaan. Periaatteessa oikea ajatus voi kuitenkin loppuun asti vietynä pakottaa sotaan aina viimeiseen mieheen asti, koska sotarikolliset eivät yleensä antaudu. The European Council on Foreign Relations (ECFR) on tutkinut YK:n sisäistä äänestyskehitystä. Euroopan Unioni on toiminut yhtenäisesti, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana muut maat ovat luopuneet äänestämästä Euroopan unionin kannan mukaisesti. Aikaisempi 75 % Eurooppaa myötäilleitä on nyt noin 50 %. Samanaikaisesti Kiina ja Venäjä ovat nostaneet omissa äänestysaloitteissaan tukijoiden määrän tasolle 80 %. Moraalisesti oikeassa olevina voimme tuntea olevamme kirkas majakka, joka ohjaa toisia – tällä kertaa poispäin meistä.

Rauhansopimus on valtavan työn alku

Käytännössä rauhansopimus on valtavan työn alku. Sopimuksen tulisi tukea kriisistä toipuvan maan rakentamista vakaaksi ja omillaan toimeen tulevaksi valtioksi. Tuollainen työ edellyttää sotilaallisen- ja siviilikriisinhallinnan, humanitaarisen avun ja kehitysyhteistyön nivoutumista yhdeksi dynaamiseksi kokonaisuudeksi, jonka sisällä sovittelutoiminnalla on mittava sarka. Ajan mittaan avustus- ja tukitoimien on kuitenkin väistyttävä kestävälle pohjalle luodun paikallisen talouselämän tieltä. Auttaminenkaan ei saa olla ikuista. Usein sovittelija tietää, että kaikkia pysyvään rauhaan johtavia mekanismeja ei saada neuvottelupöydässä rakennettua. Silloin on vain toivottava, että kansat ja yhteiskunnat itse kykenisivät kaivautumaan uusien sotien perussyihin asti. Siinä osaltaan auttaisi, jos kansainvälisten turvallisuusstrategioiden uhkakuva vietäisiin pidemmälle kuin terrorismin tapaisten ilmentymien nimeämiseen. Silloin turvallisuusstrategioiden uhkamäärittely voisi kuulua: ”Kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden suurin uhka on huonon hallinnon, korruption ja näköalattomuuden aiheuttama toivottomuus, joka johtaa järjestäytyneeseen rikollisuuteen, alueellisiin konflikteihin, luhistuviin valtioihin sekä terrorismiin ja joukkotuhoaseiden leviämiseen”. Emme saa sovittelun keinoillakaan pikavoittoja, vaan muutokselle on varattava sen tarvitsema aika ja järjestys. On myös ymmärrettävä, että yhtä nurkkaa nostamalla koko pöytä ei yleensä nouse. Ajan ja sitkeyden lisäksi tarvitsemme yhteistyötä. Ehkä kaikkein tärkein oppi sovittelun näkökulmasta on se, ettei muutosta voi pakottaa ulkopuolelta: muutos syntyy asianomaisten halusta, jos muutokselle vain on luotu edellytykset.

Väliotsikot ovat Lakimiesuutisten toimituksen laatimia