|
Kansainvälinen rikostuomioistuin tarttuu laajimpiin ja haastavimpiin rikoksiin
Teksti Marja Lehto ”Ja seuraavaksi löydät itsesi Haagin tuomioistuimesta!”, kerrotaan ulkoministeri Shimon Peresin huomauttaneen kovan linjan kollegalleen, joka oli puhunut suunsa puhtaaksi siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä miehitetyillä alueilla.1 Totta tai ei, tarina on kuvaava. Mahtavasta ”Haagin tribunaalista” on tullut laajasti tunnettu yleiskäsite, joka viittaa kansainvälisten oikeusistuimien kasvaneeseen merkitykseen ja vaikutusvaltaan. Näin siitä riippumatta, että Alankomaiden Haagissa toimii itse asiassa useita kansainvälisiä tuomioistuimia – ja että millään niistä ei ole toimivaltaa tuomita israelilaisia ministereitä teoista, joita ei ole tehty muun valtion alueella. Vanhin Haagin tuomioistuimista on Kansainvälinen tuomioistuin, YK:n oikeudellinen pääelin, jonka tehtävänä on ratkaista valtioiden välisiä riitaisuuksia ja antaa neuvoa-antavia lausuntoja mm. YK:n yleiskokouksen tai turvallisuusneuvoston pyynnöstä. Sen toimivallan käytön edellytyksenä riita-asioissa on, että kiistan molemmat osapuolet ovat tunnustaneet sen toimivallan. Entisen Jugoslavian ja Ruandan sotarikostuomioistuimet puolestaan perustettiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöksellä 1993 ja 1994 käsittelemään näiden alueiden konflikteissa tehtyjä vakavimpia rikoksia ja tuomitsemaan niihin syyllistyneitä henkilöitä. Kummankin ad hoc -tuomioistuimen toimivalta on ajallisesti ja paikallisesti rajattu, ja myös niiden toimikausi alkaa lähestyä loppuaan. YK:n turvallisuusneuvosto on edellyttänyt, että molemmat tuomioistuimet saattavat työnsä päätökseen 2010 mennessä. Nuorin tulokas on Kansainvälinen rikostuomioistuin (International Criminal Court, ICC), joka aloitti toimintansa 2003. Kansainvälinen rikostuomioistuin on ensimmäinen pysyväksi tarkoitettu kansainvälinen oikeusistuin, jolla on yleinen toimivalta rikosasioissa. Tuomioistuimen tavoitteena on tuomita kaikkein vakavimpia rikoksia, jotka koskettavat koko kansainvälistä yhteisöä. Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat sen perussäännön mukaan joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan, sotarikokset ja hyökkäysrikos. Yhteistä näille rikoksille on laajamittaisuus ja systemaattisuus. Kysymys on kollektiivisista ja kompleksisista rikoksista, jotka usein edellyttävät valtion aktiivista osallistumista. Tästä syystä ne ovat helposti jääneet tutkimatta ja tuomitsematta kansallisissa tuomioistuimissa. Nykyisen ajattelun mukaan kansainvälisen yhteisön tehtävänä on varmistaa, että nämä rikokset eivät jää rankaisematta. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen on siten osoitus muuttuneesta suhtautumisesta sotarikoksiin ja törkeisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Vakavimmat kansainväliset rikokset Joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja tuomioistuimen perussäännössä luetellut sotarikokset kattavat laajan joukon tekomuotoja, joilla pyritään useimmiten kuoleman, vakavan ruumiinvamman tai suuren kärsimyksen aiheuttamiseen. Joukkotuhonta edellyttää rikoksena lisäksi tahallista pyrkimystä tietyn kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittämiseen kokonaan tai osittain. Ihmisyyttä loukkaavan luonteensa yksilöihin kohdistuvat rikokset saavat siitä, että ne tehdään tietoisesti osana siviiliväestöön kohdistuvaa mittasuhteiltaan laajaa tai järjestelmällistä hyökkäystä. Yksittäisiä, irrallisia tai satunnaisia julmuuksia ei siten määritellä rikoksiksi ihmisyyttä vastaan. Sotarikokset kuuluvat tuomioistuimen toimivaltaan erityisesti silloin kun ne on tehty osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai laajamittaisen sotarikollisuuden osana. Määräyksen tarkoituksena on korostaa, että tuomioistuimen toimivalta koskee vain kaikkein vakavimpia kansainvälisiä rikoksia. Hyökkäysrikos tulee tuomioistuimen toimivallan piiriin, kun aikanaan on hyväksytty sen määritelmä. Hyökkäysrikoksen mainitseminen perussäännössä merkitsee sitä, että sen tunnustetaan kuuluvan kaikkein vakavimpiin kansainvälisiin rikoksiin, mutta tuomioistuin ei voi käyttää toimivaltaansa rikoksen suhteen ennen kuin perussääntöä on täydennetty. Neuvotteluvaiheessa tuomioistuimen tuomiovaltaan ehdotettiin neljä muutakin rikostyyppiä. Sellaisia olivat huumausainerikokset, terrorismi, palkkasotilaiden käyttäminen ja rikokset YK:n palveluksessa olevia henkilöitä vastaan. Nämä ehdotukset jäivät vaille riittävää kannatusta. Perussäännön sotarikosartikla turvaa tosin muun muassa YK:n henkilöstöä, ja massiiviset terroriteot voidaan joissakin tapauksissa määritellä rikoksiksi ihmisyyttä vastaan. Perussäännön rikosmääritelmät nojaavat aikaisempiin sopimuksiin ja tapaoikeuteen, eikä tarkoituksena ole luoda uutta oikeutta. Myös Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten toimivalta on rajattu voimassaolevaan oikeuteen. Erona on kuitenkin se, että ad hoc -tuomioistuimien perussäännöt ovat varsin niukkasanaisia, mikä on antanut tuomioistuimille mahdollisuuden tulkinnallisesti laajentaa toimivaltaansa. ICC-perussääntö määrittelee puolestaan varsin tarkasti sekä rikokset että ne rikosoikeuden yleiset periaatteet, jotka rajaavat tuomioistuimen aineellisoikeudellista toimivaltaa. Virallinen asema ei vapauta henkilöä rikosoikeudellisesta vastuusta eikä ole sellaisenaan peruste rangaistuksen lieventämiselle. Määräys on välttämätön perussäännön tarkoittamien rikosten luonteen ja vakavuuden huomioon ottaen. Kuten edellä todettu, joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja laajamittaiset sotarikokset yleensä edellyttävät valtion aktiivista osallistumista. Myös hyökkäysrikos on luonteeltaan rikos, johon vain poliittiset tai sotilaalliset johtajat voivat syyllistyä. Ei voida ajatella, että juuri ne, jotka ovat noudatetun politiikan muotoutumisen kannalta merkittävimmissä asemissa, välttyisivät vastuulta. Valtionpäämiehen koskemattomuutta tai diplomaattista koskemattomuutta ei ole hyväksytty vastuuvapausperusteeksi myöskään aikaisemmissa kansainvälisissä sotarikosoikeudenkäynneissä. Toimivalta yleinen, mutta toissijainen Tuomioistuimen toimivalta on yleinen, mutta sen käyttö edellyttää rikoksen tekopaikan valtion tai rikoksesta epäillyn henkilön kotivaltion suostumusta. Sopimuspuolten katsotaan suostuneen toimivallan käyttöön, mutta lisäksi muutkin valtiot voivat tapauskohtaisesti hyväksyä tuomioistuimen toimivallan. Toimivallan käyttöä koskevan ehdon valinnaisuus antaa tuomioistuimelle tiettyä itsenäisyyttä esimerkiksi Kansainväliseen tuomioistuimeen verrattuna. Jos tietyn valtion kansalaista siten epäillään perussäännön sopimusvaltion alueella tehdystä rikoksesta, tuomioistuin on lähtökohtaisesti toimivaltainen käsittelemään asiaa riippumatta siitä, onko epäillyn henkilön kotivaltio ratifioinut perussäännön tai hyväksyykö se kyseisen rikossyytteen. Tuomioistuin ei sivuuta kansallisia oikeudenkäyntejä kuin poikkeustapauksissa, ja sen perussääntö kannustaa ja rohkaisee valtioita käyttämään niille kuuluvaa toimivaltaa kansainvälisten rikosten tutkimiseksi ja tuomitsemiseksi. Jos sama rikosasia on jo käsitelty tai on käsiteltävänä toimivaltaisessa kansallisessa tuomioistuimessa, Kansainvälinen rikostuomioistuin ei ole toimivaltainen. Ainoa poikkeus tästä pääsäännöstä koskee tilanteita, joissa valtio on haluton tai kykenemätön tehokkaasti huolehtimaan rikostutkinnasta ja syyttämisestä. Toissijaisuusmääräykset tähdentävät Kansainvälisen rikostuomioistuimen luonnetta poikkeuksellisena instituutiona. Sen on tarkoitus toimia erityisesti silloin, kun rikokset ovat niin massiivisia ja laajamittaisia, että ne ylittävät kansallisen oikeuslaitoksen suorituskyvyn tai silloin, kun toimivaltainen valtio pyrkii suojeleman rikoksiin syyllistyneitä. Perussäännössä täsmennetään, mitä valtion haluttomuudella tutkia ja syyttää tehokkaasti tarkoitetaan. Kysymys voi olla tilanteista, joissa oikeudenkäyntiin on ryhdytty tarkoituksessa suojella henkilöä rikosoikeudelliselta vastuulta, oikeudenkäyntiä on viivytetty perusteettomasti tai se ei ole riippumaton ja puolueeton. Olennaista on, että menettely olosuhteet huomioon ottaen ei vastaa tarkoitusta saattaa henkilö oikeuden eteen. Valtion kykenemättömyyttä tutkia ja syyttää tehokkaasti arvioidaan lähinnä siltä kannalta, onko valtiolla ylipäätään edellytyksiä saada syytettyä oikeuteen, hankkia tarvittavia todisteita ja todistajanlausuntoja ja järjestää oikeudenkäyntiä. Lähinnä ajatellaan tapauksia, joissa kansallinen tuomioistuinjärjestelmä on kokonaan tai merkittäviltä osin romahtanut tai puuttuu kokonaan. Tuomioistuimen ensimmäiset haasteet Sopimusvaltio voi saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi tilanteen, jossa yksi tai useampia tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia on tehty. Toistaiseksi näin on tapahtunut jo kahdesti. Ugandan hallitus saattoi Pohjois-Ugandan tilanteen tuomioistuimen käsiteltäväksi vuoden 2003 lopussa ja Kongon demokraattinen tasavalta Iturin alueen rikokset keväällä 2004. Myös YK:n turvallisuusneuvostolla on sama oikeus, jota se käytti ensimmäisen kerran keväällä 2005 saattaessaan Sudanin Darfurin tilanteen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Kaikissa kolmessa tapauksessa on kysymys tilanteista, joissa rikoksen tekopaikan valtio ei kykene viemään rikostutkimuksia ja oikeudenkäyntiä asianmukaisesti loppuun tai on haluton tekemään niin – toisin sanoen juuri sellaisista tilanteista, joita varten tuomioistuin perustettiin. Perussäännön mukaan tuomioistuimen syyttäjä voi aloittaa tutkimukset myös itsenäisesti sellaisten tietojen perusteella, jotka hän arvioi luotettaviksi, mutta syyttäjä ei toistaiseksi ole käyttänyt tätä toimivaltaansa. Jos turvallisuusneuvosto on saattanut tilanteen tuomioistuimen käsiteltäväksi, valtiosuostumusta ja toissijaisuutta koskevat määräykset eivät sovellu. Niinpä Darfurin tapauksessakaan ei ole merkitystä sillä, että Sudan ei ole ratifioinut tuomioistuimen perussääntöä eikä muuten tunnustanut sen toimivaltaa. YK:n turvallisuusneuvoston Darfur-päätöstä voidaan pitää erityisen merkittävänä Yhdysvaltain kannan huomioonottaen. Yhdysvallat allekirjoitti tuomioistuimen perussäännön 2000, mutta on sittemmin ilmoittanut, ettei allekirjoituksella ole oikeusvaikutuksia. Yhdysvallat on pyrkinyt vaikuttamaan myös muihin maihin mm. sotilaallisen ja taloudellisen avun keinoin, jotta ne eivät ratifioisi perussääntöä tai ainakin sitoutuisivat olemaan luovuttamatta Yhdysvaltain kansalaisia Kansainväliselle rikostuomioistuimelle. Tämä politiikka on formalisoitu lainsäädäntöön (kesällä 2002 vahvistettu American Servicemembers´ Protection Act) ja Yhdysvaltain kahdenvälisiin sopimuksiin. Turvallisuusneuvoston asettaman asiantuntijakomission suositeltua, että Darfurin tilanne tulisi saattaa ICC:n käsiteltäväksi, Yhdysvallat ehdotti aluksi uuden erityistuomioistuimen perustamista. Ajatus ei kuitenkaan saanut tukea, eikä erillisen tuomioistuimen perustamista pidetty tarkoituksenmukaisena, kun pysyvä Kansainvälinen rikostuomioistuin oli jo toiminnassa. Erityistuomioistuimen perustaminen olisi viivyttänyt tutkimusten ja oikeudenkäyntien aloittamista ja tullut kohtuuttoman kalliiksi. Historiallinen Darfur-päätös syntyi, kun Yhdysvallat päätti olla käyttämättä veto-oikeuttaan, jolla se olisi voinut estää turvallisuusneuvoston yhteistyön tuomioistuimen kanssa. Euroopan unionin ja Suomen kanta Kansainvälinen rikostuomioistuin on nuori instituutio, ja sen haasteet ovat suuret. Syyttäjänvirastoon on tullut toistatuhatta yhteydenottoa väitetyistä rikoksista, ja esitutkinta on käynnissä kolmeen laajamittaiseen tilanteeseen liittyen. Darfurin tilanteen osalta ollaan siirtymässä tietojenkeruusta rikostutkinnan valmisteluun. Suomi ja EU lähtevät siitä, että tuomioistuimelle on annettava kaikki sen tarvitsema tuki, että se selviytyisi hyvin vaikeassa työssään. Kaikki EU-maat Tshekin tasavaltaa lukuunottamatta ovat perussäännön sopimuspuolia ja EU on sitoutunut myös yhteisessä kannassa turvaamaan tuomioistuimen toimintaedellytyksiä. Yhteinen kanta velvoittaa EU-maita kaikin tavoin tukemaan tuomioistuimen tehokasta perustamista ja toimintaa sekä edistämään perussäännön ratifiointeja ja sitä kautta tuomioistuimen universaalisuutta. Tärkeää on myös sitoutuminen tuomioistuimen itsenäisyyden ja uskottavuuden turvaamiseen. EU-maiden yhteenlasketut maksuosuudet kattavat noin 70 % tuomioistuimen budjetista. Olisi kuitenkin väärin puhua ”EU:n rikostuomioistuimesta”. Tuomioistuimen perussäännön on allekirjoittanut 139 valtiota ja sopimuspuolia on tätä kirjoitettaessa 99. Sadatta ratifiointia odotetaan milloin tahansa. Suomi on kuulunut alusta saakka tuomioistuinhankkeen tukijoihin. Suomi allekirjoitti Rooman perussäännön syksyllä -98 ja ratifioi sen vuoden 2000 lopussa. Ratifioinnin yhteydessä hyväksyttiin lainsäädäntö, joka mahdollistaa täysimittaisen yhteistyön tuomioistuimen kanssa. Suomi on ilmoittanut tuomioistuimelle ottavansa vastaan tuomittuja henkilöitä ja harjoittaa myös muuta aktiivista yhteistyötä sen kanssa. Tuomioistuimen ensimmäisessä tuomarikunnassa on suomalainen jäsen, tuomari Erkki Kourula. Perussäännön ratifioimisen yhteydessä eduskunta lähti siitä, että tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia koskevat oikeudenkäynnit, joissa on osallisina suomalaisia, tulisi aina voida käydä Suomessa. Kuten edellä on todettu, perussääntö lähtee siitä, että kansallinen toimivalta on ensisijainen. Jotta kansallista toimivaltaa voitaisiin käyttää, on tarpeen, että rikoslain säännökset vielä harmonisoidaan perussäännön rikosmääritelmien kanssa. n Kirjoittaja on Ulkoasiainministeriön kansainvälisen oikeuden yksikön päällikkö. 1 Leila Nadya Sadat, The Legacy of the ICTY: The International Criminal Court. 37 New England Law Review (2003), No. 4, s. 1073-1080, sivulla 1073. |
