Oi caramba, kallis samba! Näin se lause alkaa tuossa pöytäkirjassa ja jatkuu koko virkkeen voimalla. Jos joku joskus epäilee sanonnan paikkansapitävyyttä, niin kuunnelkoon äänitykset. Kuka niitä muka koskaan pahemmin kuuntelee, miksi oikeuksissa kaikkea joutavaa äänitetään, tuntitolkulla, päivätolkulla, vuorokausitolkulla, pian vuositolkulla, mikä niissä muka on niin tärkeätä: ehkä ammattirikollisten valehtelut?
Maaliskuun iltapäivän auringonpaiste osui oikeussaliin voittaen jopa loisteputkien valot, kun käräjätuomari Kaarina Pils saattoi vihdoinkin huokaista tyytyväisenä, antaa käräjäsihteerin lähteä ja ilmoittaa päivystävälle haastemiehelle istuntopäivän päättyneen. Istuntopäivä meni pahoista aavisteluista huolimatta hyvin. Kaarinan teki mieli huutaa: Oi caramba!
Lautamiehetkin hän oli jo ensimmäisen jutun, henkirikosasia, jälkeen päästänyt tai käskenyt pois. Vastaaja vain määrättiin mielentilatutkimukseen. Vastaajan puolustajaksi oli onneksi saatu asianajaja taannoin, kun juttu alkoi. Keskikokoisessa kaupungissa, jossa kaikki tuntevat toisensa, saattaa mieliä kuohuttavaan rikosasiaan olla joskus vaikeata löytää avustajaa, jotkut asianajajat vetäytyvät sinä päivänä kun puolustaja määrätään, toimistojensa kätköihin, vetävät verhot ikkunoitten eteen ja kytkevät puhelimensa pois päältä.
Aluksi vuonna 1993 Pilsistä oli tuntunut, että lautamiehet on pantu kansanvallan nimissä vain kyttäämään tuomareita, mutta pahemmaksi osoittautuivat tiedotusvälineet. Sanopa jotakin omaperäistä ja vaikka kuinka oikeutettua tilanteeseen nähden, niin huomenna sitten kuvasi tai ainakin nimesi on jokaisen kioskin seinällä kaikkien räkänokkien ihmeteltävänä. Ei se mitään sananvapautta ole, se on liiketoimintaa. Pils ymmärsi hyvin poliitikkojen tilanteen.
Eniten hän oli tänään pelännyt kuitenkin iltapäivän puolella alkavaa sinänsä varsin yksinkertaisen pahoinpitelyasian käsittelyä, mihin asiaan tiesi vastaajan avustajaksi tulevan asianajaja Lemmi Valon. Miten niinkin kaunis ja järkevä nimi ja ennen muuta lyhyt sukunimi voi olla maailman pitkäpiimäisimmällä ja jaarittelevimmalla ja jahkaavimmalla asianajajalla?
Tapaus itsessään oli selkeä. Keski-iän ylittänyt ukkomies rakastui sydänjuuriaan myöten Viipurissa tapaamaansa neitoseen, ja tästä kehittyi kaunis ja lämmin suhde. Jo tämä viipurilaisuus sai Pilsin pohtimaan asioita. Olihan hänen anoppinsa sanonut kokemuksistaan ennen sotia, kun Viipuri oli vielä Suomen maata, että viipurilaiset ovat jonkinlaista kansainvälistä, monikielistä ja töhryistä sakkia, kuten anoppi oli asian ilmaissut. Mutta anoppi itse oli oikea noita.
Oli miten oli, tämä tuore rakkaus johti siihen, että vanha kunnon vaimo sai lähtöpassit, omaisuus ositettiin lain mukaan ja sen, mitä miehelle jäi, pisti uusi kukkeus kulumaan. Ja äijä jäi tyhjän päälle eikä ihme, että nyrkki paukahti neitosen niin sanottuun pärstään. Ukko oli nyt iltapäivällä tulossa käräjille vastaamaan pahoinpitelystä avustajanaan Valo.
Asianajaja Lemmi Valo oli tullut jo varhain oikeustalolle. Eipä ollut tuossa kaupungissa suuria matkoja kuljettavana. Valo istahti istuntosalin lähimmälle penkille, että varmasti kuulisi kuulutuksen. Asiakaskin ilmaantui paikalle, mutta mikään ei ole kuluttavampaa kuin asiakkaan kanssa seurustelu, joten Valo lähti kahvilaan.
Valon työtoveri oli taannoin ottanut vangitun asiakkaan äidin autoonsa mukaan, kun matka suuntautui muutamien satojen kilometrien päähän, oliko se Vaasan vaiko Joensuun käräjille. Työtoveri kertoi, että kuunneltuaan tuntitolkulla äidin kertomusta poikansa perimmäisestä hyvyydestä, oli hän kuulemastaan niin nääntynyt ja läkähtynyt, että ei jaksanut oikeussalissa sanoa kuin hädin tuskin nimensä.
Ojasta allikkoon. Kahvilassa Valo ihmetteli, miten jokainen työtoveri jaksaa toistaa tuon ikuisen kysymyksen:
– Mille osastolle olet menossa, monesko juttu? Hänen teki mielensä haistattaa jokaiselle kyselijälle ja vedota asianajajan vaitiolovelvollisuuteen. Vaikka kohteliaitahan kyselijät halusivat olla, ammatti vain on supistanut sanavaraston. Juttu, juttu, juttu, juttu!
Päivä oli muutoinkin lähtenyt Valolla mainiosti käyntiin: nuorukaisen Mika Kustaan jonkinniminen äiti oli soittanut ja kysynyt sihteeriltä, että kai Valo nyt varmasti osaa hoitaa ensi viikolla esille tulevan moottoriajoneuvon luvatonta käyttöönottoa koskevan jutun, koska kysymyksessä on niinkin erikoinen tapaus rikosoikeudellisesti. Sihteeri oli vastannut, että eihän se muuta osaakaan.
Joka tapauksessa rikosasiat kiehtoivat Valoa, nehän ovat kuin jalkapallopeliä: nyt sinä potkaiset, sitten minä potkaisen ja sitten hän potkaisee ja sitten tuomari viheltää pelin poikki. Sen sijaan hallintolain käytön Valo oli kokenut jo kymmeniä vuosia sitten niin Tervakoski ykkösen, Tervakoski kakkosen kuin Linen Bankinkin makuiseksi, että koki kulkevansa kuoleman kentällä jos vain niihin puuhiin jäisi.
Valo myös tiesi, että käräjätuomari Pils inhoaa häntä. Tai ei ainakaan pidä. Sen näkee ilmeestä. Valo kutsui Pilsiä pilsneriksi. Ihan nimestä johtuen ja myös ilkeyttään. Hän arvasi myös, millainen on Pilsin ilme, kun hän astuu oikeussaliin asiakkaansa kanssa.
Ja miksi tämä käräjätuomari Pils oli tyytyväinen, kun päivä päättyi? Valo ei tehnyt yhtään kysymystä asianomistajalle. Pils inhosi sydämensä pohjasta näitä tyhjänpäiväisiä kyselykierroksia – mikä ihmeen oikeusturvan sääntö se on, että jokaisessa rutiinijutussa on jokaisella ja eritoten vastaajalla ja vastaajan avustajalla oikeus loputtomiin kysymyksiin? Vastaajan omat kysymykset yleensä alkavat:
– Miksi valehtelette? Ja avustajien kysymykset pyörivät jossakin lillukanvarsissa:
– Olette esitutkinnassa sanoneet, että sisääntulija oli 'karhumainen' ja nyt täällä oikeudessa sanotte, että sisääntulija oli 'kontiomainen'. Sanokaa, mikä on totuus! Karhu vaiko kontio!
Ja muuankin todistaja äyskäisi, että mitä te siinä jankutatte ja jankutatte samaa asiaa, johan jo kerran sanoin asiat, niin kuin ne ovat, ja minulla on muutakin tekemistä kuin istua täällä kuuntelemassa teidän jäkätystänne. Pilsin teki silloin muuten mieli sanoa, että yhdyn edelliseen puhujaan.
Pils pelkäsi kuitenkin pahinta: kun tulee loppupuheenvuorojen aika niin sitten pamahtaa. Syyttäjästä ei ollut huolta. Nämä syyttäjät nyt eivät joudu miellyttämään ketään, heillä ei ollut sellaista asiakasta vierellään, johon loistava loppupuheenvuoro tekisi niin syvän vaikutuksen, että taas kun nyrkinheiluttelua puitaisiin tulevaisuudessa, asiakas kääntyisi syyttäjän puoleen. Syyttäjällä ei ole asiakkaita. Sen lauluja laulat kenen leipää syöt. Ja Valolta oli odotettavissa niin sanottu pitkä ja harras "loppuplädeeraus".
Tosin ei tämä syyttäjäkään aivan munaton mies ollut. Hän pisti kyllä avustajat helisemään eri tavoin. Hän saattoi jopa epäillä, onko avustaja lainkaan juristi (vieläpä epäillä kovalla äänellä) ja sättiä pahanpäiväisesti osaamattoman lakimiesavustajan. Eräs avustaja oli tuollaisessa tilanteessa mättänyt paperit salkkuunsa ja sanonut, että hän ei tänne ole haukuttavaksi tullut ja lähtenyt pois. Jotkut avustajat karsastivat tämän syyttäjän juttuihin tulemistakin.
Mutta Valo oli siis tuona päivänä ollut ja oli hiljaa. Myönsi vain syytteen oikeaksi. Jätti lopuksi oikeudelle oikeusapuasetuksen mukaisen laskunsa ja palatessaan pöytänsä luokse, istahtaessaan asiakkaansa vierelle ja sulkiessaan salkkunsa, totesi vain lyhyesti:
– Oi caramba! Kallis samba, kyllä varmaan Saaran armaan kanssa Säkkijärven polkka olisi tullut halvemmaks´!
Pils määräsi ilomielin maksettavaksi valtion varoista laskun mukaisen summan, olihan tuossa lauseessa kaikki olennainen!
Iltasella Pils, pari muuta käräjätuomaria, syyttäjä ja asianajajia Valo mukaan lukien istuivat läheisen hotellin baarissa. Olipa paikalla pari komisariotakin. Muutaman viinilasillisen ja oluen jälkeen olo hellitti kaikilla. Kukaan ei ollut kenenkään vastapuoli.
Toinen komisario kertoi kuulemansa jutun Kuopion talitintistä, joka lenteli aikansa ratoksi Helsinkiin ja istahti Hesperian puistoon puunoksalle helsinkiläistintin vierelle. Istuivat aikansa. Lopulta helsinkiläistintti avasi sanaisen salkkunsa eli keskustelun sanoen, että "titityy" ja kuopiolaistintti ilahtui tästä kovasti vastaten, että "titipä hyvinnii tyy!" Asianajajat suorastaan repesivät naurusta. Mikähän siinä on, että raskainta työtä tekevät komisariot taitavat asianajajia eniten hauskuttavat kaskut ja kokkapuheet?
Naurun lakattua Lemmi Valo alkoi veisata sanoja venytellen, kuin kissa ikäväänsä naukuen, Kallavesj´, Kallavesj´. Liikuttuneenakin kalletappismaisen asiakkaansa kohtalosta.
Pakaraharjun Toivo
